Slider


Juuri kun pääsin manaamasta, kuinka ilmastojutuista ei tee mieli blogata, nostivat Salamatkustaja-blogin Satu ja Aamukahvilla-blogin Henriikka kissan pöydälle lentämisen synneistä. Noin hyvien keskustelunavausten jälkeen en malta olla liittymättä keskusteluun edes jälkijunassa. Jos aihe kiinnostaa, #kestäväreissu-hashtagilla myös muiden bloggaajien puheenvuoroja.

Lentämisen mammuttipäästöt eivät tule kenellekään yllätyksenä, mutta matkustaminen sen kuin yleistyy. Itse olen tästä malliesimerkki: pelkästään viime vuonna lensin Ranskaan, pariinkin otteeseen Saksaan ja – ehkä turhin lento ikinä – liitelin Hampurista käsin Amsterdamiin. Tänä vuonna olen sentään ymmärtänyt potea lentokilometreistäni huonoa omaatuntoa, ja aihetta onkin Thaimaan-reissun verran. Lentokilometrejä on kuitenkin vielä luvassa, ja uudet lennot Eurooppaan tuli varattua juuri pari päivää sitten.

Sitran päästölaskuri tiesi kertoa, että pelkkä meno-paluu Thaimaahan muodostaa meikäläisen vuosittaisista hiilidioksidipäästöistä kolmanneksen. Tieto lisää tuskaa, ja sisäinen ristiriita elämäntavastani on suuri. Ilmastonmuutos ahdistaa ja haluan kantaa osaltani korteni kekoon muuttamalla elämäntapaani vähäpäätöisemmäksi. Olen kasvissyöjä pääasiassa ilmastosyistä, elän joukkoliikenteen varassa ja pyrin pistämään tavaroita kiertämään uuden hankkimisen sijasta. Nämä ovat kaikki lähinnä tapamuutoksia, enkä koe luopuvani mistään. Mutta että jättäisi lentämisen?

Kansainvälisyys on tärkeä osa identiteettiäni, perhesiteitäni ja ystäväpiiriäni. Kanadassa vietetystä lukiovaihdosta lähtien olen rakastanut suomalaisia juuriani mutta myös uuteen maahan kiinnittymistä. Saksanopiskelijalle kielitaito ja kulttuurintuntemus ovat olennainen osa opintoja, ja saksankielisissä maissa oleskeluun kannustetaan vahvasti. Kaikkien Keski-Euroopassa vietettyjen reissujen jälkeen Saksasta onkin tullut eräänlainen kotimaapuoli, jonne ei mennä pelkästään ulkomaanlomalle vaan näkemään siskon perhettä ja kavereita. Mitä lomailuun taas tulee, rakastan valtavasti uusien paikkojen koluamista. Arjen monotonisuudesta ei pääse irti paremmin kuin haahuilemalla uudessa miljöössä, kun elämän vaikeimmat päätökset koskevat ruokapaikan valitsemista. 


Toisaalta kyse ei ole pelkästään yksilöllisistä valinnoista, eikä tilanteeni ole mitenkään uniikki. Katselen asiaa tietysti omasta kuplastani käsin. Se koostuu pitkälti urbaaneista ympäristötietoisista ihmisistä, joille kasvisruoka tai autottomuus on täysin luonnollista, mutta jotka ovat samalla kasvaneet kansainvälisyyteen ja joille ulkomaanmatkat ovat yhtä normaalia kuin vierailut mummolassa. Ei ole helppoa muuttaa elämäntyylinsä ongelmakohtia, kun se tarkoittaa itsestäänselvyyksistä luopumista.

Väitän myös, ettei some ole ainakaan sammuttamassa nykyistä reissuhypeä. Ramppaisin toki lentokoneissa ilman Instagramiakin, mutta feedin täyttyessä kavereiden reissukuvista ja Konsta Punkan huikeista ammattiotoksista tulee nopeasti fiilis, että minäkin haluan kokea tuon. Minäkin tahdon nähdä Macchu Picchun, käydä Alpeilla vaeltamassa ja nähdä Kiinanmuurin. Eikä mikään ihme, kun joka maailmankolkan kuvauksellisimmat paikat vyöryvät puhelimeen kahvitauolla keskellä harmainta arkea. Ironista on, että oikeastaan olen aivan tyytyväinen kolutessani Eurooppaa. Silti jotenkin tuntuu, etten oikeastaan edes matkustele kauheasti, kun en käy kaukomailla, toisin kuin "kaikki muut". 

Sitten on vielä ne reissut, joita eivät tuo mitään. Mieleeni muistuu erityisen kurja pitkä viikonloppu Wienissä, ja vaikka Thaimaan-matkalla oli kivaa, ei se olisi ollut henkilökohtainen valintani matkakohteeksi eikä tule sitä varmaan lähitulevaisuudessakaan olemaan. Voidaanko kertoa toisillemme avoimemmin myös niistä reissuista, jotka eivät ole tuoneet onnellisuutta? 

Kulutustottumusten muuttaminen ympäristöystävällisempään vaatii joskus luopumista, ja minun suurin kipupisteeni on lentäminen. Sinällään yksittäisen ihmisen teot eivät paljoa vaakakupissa paina, mutta laajemmassa mittakaavassa sillä on merkitystä, minkälaisista asioista elämäntyylimme koostuu. Kansainvälisyys itsessään on avartava asia, ja maisemien vaihtaminen tuo perspektiiviä myös kotipuolen tarkasteluun. Siitä huolimatta alvariinsa lentely ei oikein käy päinsä. 

Samaan hengenvetoon myönnän, ettei minun lentomatkustamiseni ole mihinkään loppumassa. Voin mielelläni lievittää pahimpia omantunnontuskia kompensoimalla lentopäästöjäni ja valitsemalla suoria lentoja halvimman hinnan perässä juoksemisen sijaan. Jätän myös ns. turhat reissut välistä ja pyrin lentämään harvemmin mutta pidemmille reissuille. Tiedän kuitenkin, että nämä ovat lähinnä kosmeettisia muutoksia. Kognitiivinen dissonanssini ei ole ilmeisesti tarpeeksi vahva oikeasti kestävään ratkaisuun eli lentämisen tuntuvaan vähentämiseen. Sellaiset epämiellyttävät päätökset on paljon mukavampi sälyttää tulevaisuuden minälle. 

Lukuisten blogivuosien kuluessa olen ymmärtänyt itsessäni yhden asian: Suomen kevättalvi ei innosta kirjoittamaan. Ensin on pimeää ja epäinspiroivaa, ja päivien pidetessä ei osaa kirjoittaa muusta kuin ihanasta auringonvalosta ja valoisuuden tuomasta siivousinnosta. Sama juttu joka saakelin vuosi. 

Alkuvuoden kirjoitusvaikeudet eivät ole johtuneet siitä, ettenkö olisi viime kuukausina ajatellut asioita. Gradua olen ajatellut paljonkin, mutta teitä ei ehkä kiinnosta kuulla kriisejäni teoreettisen viitekehyksen puutteesta tai tekstin karsimisesta. Ison G:n ohella ajatukseni ovat pyörineet syvemmissäkin vesissä. Olen miettinyt maailman (ja eritoten itseni) suorituskeskeisyyttä ja sitä, milloin ja miksi ylipäätään kelpaa itselleen. Olen hermostunut someen sekä sen tuomaan jatkuvaan läsnä- ja poissaolon limboon. Olen miettinyt paljon ilmastonmuutosta, toivottomuutta ja pelännyt lamaannuttavaa maailmantuskaa. 

Koen kaikki edellämainitut valtavan tärkeiksi asioiksi, mutta pyöriteltyäni niitä ensin päässäni ja sen jälkeen keskusteluissa muiden kipuilevien kavereiden kanssa en jaksa pyöritellä niitä vielä paperillekin. Muovittomasta maaliskuusta jopa yritin vuodattaa teille tekstiä – niin paljon provosoiduin hashtag-kamppiksista ja sanasta 'muoviton' – mutta sekin jäi lopulta torsoksi luonnoskansioon. Jäljelle tuntuu jäävän joko blogihiljaisuus tai ne iänikuiset ihana auringonpaiste -postaukset. 

Aktiivinen bloggaaminen on varsin vaikeaa, kun ei ole energiaa vuodattaa sitä, mitä mielessä liikkuu. Blogi on oma kanava, josta voi tehdä juuri oman näköisensä, unohtaa muiden odotukset ja toteuttaa luovuuttaan, mutta iänikuinen itsensä toteuttaminenkin tuntuu joskus suorittamiselta sen sijaan, että vain olisi. Aina kun ei ole luova olo eikä pienintäkään hajua siitä, miltä näyttää minun näköinen blogi. 

Tällä punalangattomalla vuodatuksella  yritän kertoa itselleni, ettei tässä blogissa tarvitse keksiä pyörää uudestaan tai olla aina positiivari. Ehkä tajuan joskus, että omalla kanavalla voi hölöttää vähän pienemmistäkin – tai suuremmista – asioista.


Ps. Täällä toki muutkin saavat hölöttää, jos siltä tuntuu! Niin jäsennellyt kuin jäsentelemättömätkin ajatukset kommenttiboksissa ja blogin Facebook-sivulla ilahduttavat aina ja ikuisesti, sillä kuka nyt pelkkää monologia jaksaisi?

Kaukomailta ollaan kotiuduttu! Suomessa on 50 astetta kylmempää kuin Thaimaassa, ja aikaeron suoma potentiaali täydelliseen aamuvirkkurytmiin on enää haave vain. Paluu graduarkeen on tähän mennessä tuntunut loppumattomalta maanantailta, mutta ehkä elämä vielä voittaa.

Totta puhuen olen odottanut reissun jälkeistä elämää innolla. Helmasyntini on haalia kaiken maailman projekteja, joita on kyllä kiva tehdä, mutta aikaa kaikelle muulle jää vähemmän. Nyt kun yksi isompi proggis on purkissa, on vihdoin aikaa gradun edistämiselle, liikunnalle, ruoanlaitolle, rauhallisille viikonlopuille… Rutinoitunut arki ei ehkä tunnu pidemmän päälle kaikista hehkeimmältä, mutta juuri nyt en keksi mitään parempaa (aina siihen asti, kunnes avaan gradutiedoston ja mietin, voinko deletoida koko roskan ja paeta vastuullista elämää ulkomaille. Pidemmät tauot gradusta eivät selvästi tee ihmiselle hyvää).

Ihanaa arkea ja aurinkoista kuunvaihdetta Sinulle!






 
Terveisiä hiekkarannalta! Helmikuun kunniaksi nimittäin otin ja lähdin Thaimaahan. Viimeisin ja tätä ennen ainoa matkakohteeni Euroopan ulkopuolelle on ollut Kanada lähes 10 vuotta sitten, ja rantalomailustakin on tasan yhden Maltalla vietetyn viikon verran kokemusta. Viimeiset kolme päivää Thaimaan helteessä ovat siis olleet eksoottisia sanan todellisessa merkityksessä.

Reissulössimme rantautui Koh Lantan saarelle aaltojen ääreen. Täällä olemme ehtineet päristellä skoottereilla, pelätä varastelevia apinoita, ryystää litrakaupalla lasseja ja rakastua auringonlaskuihin. Nautimme Koh Lantan rauhasta viikon loppuun ja vaihdamme sitten maisemaa vielä puoleksi viikoksi Phuketiin.


Fiilikset Thaimaasta ja erityisesti tällaisesta rantalomamatkasta ovat varsin ristiriitaiset. Tätä ennen en tiennyt Thaimaasta juuri muuta kuin sen suosion suomalaisten ja ruotsalaisten lapsiperheiden keskuudessa. On jännää matkustaa uuteen paikkaan ja makustella, minkälaista siellä on. Mielenkiintoinen maahan tämä on ja tarjoaa varmasti jokaiselle reissaajalle tekemistä ja tutkimista. Tähän mennessä meikäläisen sydän on mennyt etenkin auringonlaskuille ja lempeille pimeille illoille, jolloin pohjoismaisempiinkin lämpötiloihin tottunut voi jo nauttia lämmöstä. Saareen tutustuminen on ollut parasta skootterin kyydissä, ja onhan luonto täällä huikeaa.

Toisaalta on sanottava, etten ole mikään rantalomailija. Uiminen on näissä lämpötiloissa todella jees, mutta snorklaamaan tai sukeltamaan minua ei saa (terv. nimim. näin Tappajahait aivan liian pienenä), ja pelkkä auringossa loikoilu on epämukavaa puuhaa. Majoitumme täällä vanhassa kunnon beach resortissa, jossa on kyllä hyvät uintifasiliteetit, muttei kosketusta mihinkään ruotsalaisten turistielämää autenttisempaan. Kommunikointi paikallisten kanssa jää usein minimiin kielimuurinkin takia.


Vaikeinta on että täällä turismi tuntuu lähtökohtaisesti ongelmalta. Tottahan toki se on tuikitärkeää thaimaan taloudelle ja tarjoaa lukuisille paikallisille elannon. On kuitenkin karua, että täällä maan rikkaammissakin osissa ihmisten elinolot ovat kaikkea muuta kuin mihin on Euroopassa tottunut. Turismin tuomat rahavirrat ovat arvatenkin erityisen tervetulleita, mutta rahakkaiden länsimaalaisten matkailijoiden ja paikallisten välinen kuilu tuntuu ammottavalta. Vielä kun suora kommunikointi paikallisten kanssa rajoittuu ravintolassa tilaamiseen, tuntuu turistimestoissa meno yhtä paljon paikalliskulttuuriin tutustumiselta kuin Tallinnan viinaralleissa – täällä lapsiperheiden keskellä tosin vähemmillä alkoholipitoisuuksilla, se myönnettäköön.

Niin, en oikein tiedä, mitä ajattelisin Thaimaasta ja erityisesti Thaimaan turismista. Onneksi on vielä viikko aikaa selvittää menoa. Jos sinulla on vinkkejä positiivisempaan turisteiluun Koh Lantalla ja etenkin Phuketissa (joka ilmeisesti on turistien tehokkaasti kansoittama), auta toki ystävää mäessä!



Tänään on ollut aikamoinen maanantaiolotila, mutta yksi hyvä asia tässä päivässä on ollut: viime viikko on virallisesti ohi. Takana on infernaalisia päiviä täynnä muuttoväsyä, ympäriinsä juoksemista, epäinhimillisiä aikatauluja ja yleistä stressaamista. Puolessavälissä viikkoa pidättelin itkua ja olin heittää pyyhkeen kehään.

Mutta hei arvatkaa mitä: Selvisin kaikesta ja vieläpä ihan kunnialla! Vaikka jälkikäteen onkin helppo todeta, että stressin määrästä puolet taisi olla aivan turhaa, olen itsestäni silti vallan ylpeä. Sisäinen Stressi-Erkkini pitää erityisesti tekemättömistä asioista, ja usein mielessä pyörii ahdistus kaikesta pienestä sälästä, joka pitäisi hoitaa. Siksipä oli virkistävää huomata, että keskellä pahinta kaaostakin asiat tulee loppujen lopuksi hoidettua, vaikka niitä ei ehtisikään yötä myöten murehtia. Tämän luulisi pätevän niin ikään vähemmän kaoottisessa arjessa.

Ei kuitenkaan sen enempää stressistä. Häslän loputtua olo on ollut euforinen ja kotoilu parasta ajanvietettä. Erityisen pop tällä hetkellä on muun muassa siivoaminen, ja eilen leivoin ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen. Vastavalmistuneissa villasukissa (kyllä, tartuin ekaa kertaa puikkoihin viiteen vuoteen!) kelpaa tassutella keittiöön täyttämään kolmatta teesaavillista. Oi ihana arki, mitä muuta voisi ihminen kaivata?

Rentouttavaa viikkoa teillekin, kuomaseni!
Someikonit © JH / Koodikielellä.blogspot.fi. Sisällön tarjoaa Blogger.

Etsitkö jotain?

Instagram