Slider



Sohva. Viaton huonekalu, jossa on mukava löhötä. Siinä on hyvä lukea, koomata talven pimeyden väsyttämänä, jakaa suuria ja pieniä ajatuksia ystävän kanssa. Syödä noutopitsaa tai juoda viiniä (paitsi punaista, jos kyseessä on hohtavan valkoinen design-sohva), kumpi vain tulee tarpeeseen. Sohva on aikuisuuden vastike lapsuuden turvalliselle kodille: se hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. (Paitsi se snobi valkoinen sohva, jolla ei saa juoda punaviiniä, mutta onhan niitä tunnekylmiä kotejakin.)

Hämmästyttävää, kuinka yksi istuin voi muuttua maailman suurimmaksi murheenkryyniksi, kun sellainen pitäisi hankkia. Huonekaluista sohvaa tulee kulutettua eniten heti sängyn jälkeen, ja isona huonekaluna se on varsin hallitseva elementti. Ihan mitä sattuu ei siis viitsisi hankkia, mutta opiskelijabudjetilla kukkaronnyörit tulevat jossain vaiheessa vastaan. Kärpäsestä kasvaa yllättävän nopeasti härkänen. Sitäkin hämmästyttävämpää on kuitenkin sohvagaten kaltaisten ensimmäisen maailman ongelmien osoitus siitä, minkälaiseen takinkääntöakrobatiaan ihmisen aivot kykenevätkään. Esimerkkinä ajatuksenkulkuni viimeisen puolentoista kuukauden ajalta:

Kas, tarvitsen uuteen asuntoon sohvan.

Ei nyt olisi rahaa suuriin investointeihin. Ostan Torista jonkun kivan käytetyn sohvan. 

Torissa ei ole kivoja sohvia. 

Ostan sohvan sitten Ikeasta. Niitä saa sieltä viidelläsadalla, mikä on kyllä jo budjetin yläkanttiin, mutta menköön. 

Mutta olenko mä ihminen, joka ostaa sohvan Ikeasta? Se on ansa ja porttihuume, kohta kotini on yhtä Ikean kuvastoa. Ja sitä paitsi miksi investoisin sohvaan, josta puuttuu tarina ja jonka haluan todennäköisesti vaihtaa parin vuoden päästä toiseen? 

Käyn ajankulukseni pohjanmaalaisessa huonekaluliikkeessä, jossa myydään design-asioita. Onhan nämä sohvat hyvännäköisiä mutta herraisä missä hinnoissa!

Oho, yksi sohva alle kahdellatonnilla. Kivakin vielä.

Olispa läppä ostaa se.

Oikeastaan jos kerta on ostamassa sohvaa, niin kannattaahan ostaa kerralla sellainen, jota ei halua heti vaihtaa. Sehän on ympäristöystävällisempääkin. Sohva on suomalainenkin vielä, tukisi paikallista ammattitaitoa.

… Jospa nyt varmuuden vuoksi vilkaisisi sen Torin vielä läpi.


Spoiler: sohvan kohtalo on edelleen auki. Harkintajoukkooni kuuluu tällä hetkellä mm. kaikkea muuta kuin opiskelijabudjetille suunnattu design-sohva sekä Torissa ilmaiseksi tarjolla oleva hävyttömän retro mummosohva. Tällä jahkailulla en saane asiaa edistettyä kumpaankaan suuntaan, ja olenkin onnellinen, jos asuntoni näkee sohvan kesään mennessä. Miten asia ikinä ratkeaakaan, olisi kiinnostavaa itsekin tietää, mitä  aivoissani tapahtui ostopäätöksen harkinnassa kohtien "ostan käytetyn sohvan mahdollisimman halvalla" ja "on täysin perusteltua laittaa puolitoista tonnia sohvaan" välillä.

Ei tämä muuttaminen muutenkaan ole helppoa. Tavarat ovat vielä levällään kahden kodin välillä, lampuista puuttuu sokeripalat ja seinämaalitkin vielä hankkimatta. Rahtusen on ikävä sitä ulkomaankomennusten helppoutta, kun valmiiksi kalustettuun kämppään raahasi itsensä ja matkalaukkunsa. Kylläpä on vaikeaa tämä Oikean Kodin tekeminen.

– – –
Kuvasta kiitos kuuluu Hakolalle, jonka sohvakuvastot pyörivät päiväunissani.

Kahlasin tässä taannoin männä vuoden valokuvia läpi – RAW-kuvatiedostot ovat kivoja kuvankäsittelyssä, mutta ne syövät myös kiitettävästi läppärin muistin – ja silmiin osuivat lukuisat otokset kesältä Hampurin-reissulta. Kesä meni harjoittelua lukuun ottamatta vähän sumussa, ja kuvia plärätessä koin usein ahaa-elämyksiä: "Ai niin, tälläistäkin tuli tehtyä!" Muistoihin oli mukava palata.

Yksi reissu, josta en tainnut teille sivulausetta kummemmin mainitakaan, suuntautui siskon perheen luo Etelä-Saksaan. Veljemmekin lensi Suomesta kokoontumisajoihin, joten vietimme pitkästä aikaa sisarusviikonloppua koko pesueen kesken. Ei lainkaan pöllömpi tapa viettää viikonloppua, etenkään kun sisko sattuu asumaan tätä nykyä Pfalzissa keskellä Saksan parhaita viiniseutuja. Kävimmekin lähiseudun ihastuttavassa Deidesheimin pikkukylässä, jossa sopivasti vietettiin juuri viinijuhlia. Hyvät lukijat, jos ikinä satutte seudulle ettekä nyrpistä nenäänne hyvälle viinille ja kauniille maisemille, menkää Deidesheimiin! Etelä-Saksan aurinkoa ja valkkarilasillisia piisasi. 


Vastaavanlaiset kyläilyt siskon kanssa puolin ja toisin ovat tulleet tavaksi, lähinnä koska olen viime aikoina tupannut viettämään osan vuodesta Keski-Euroopassa itsekin. Näistä jälleennäkemisistä on pitänyt ottaa kaikki irti (esim. Vain elämää -maratonilla tai kollektiivisella sohvakoomalla), sillä  Suomeen paluun jälkeen välimatka on taas kovin pitkä. Ikävän iskiessä muistelen haikeudella vaihtovuottani Mainzissa, mistä hurautti junalla naapurikaupunkiin vieraaksi vaikka joka viikonloppu. Siskon luota minut aika usein sinä vuonna löysikin.

Sisko ja minä olemme monissa asioissa kovin samanlaisia. Emme välttämättä näytä toisiltamme, mutta silloin tällöin huomaan kuulostavani aivan häneltä. Pikkusiskona en aina osaa sanoa, onko jokin tapani tai päätökseni omaa peruani vai siskolta opittua. Jaamme loistavan huumorintajun, taipumuksen kielipoliisointiin sekä innostuksen ylihintaisiin huonekaluihin. On meissä toki myös eroja. Sisko pyörittelee usein silmiään, kun muutun stressi-erkiksi ja teen kärpäsistä härkäsiä. Sisko ei pidä kahvista eikä suklaasta, minkä vuoksi olen joskus pohtinut, olisiko hänet sittenkin adoptoitu perheeseen. Tekniikan alan ihmisenä sisko taitaa nähdä maailman melko eri tavalla kuin humanistipikkusisarensa. Vuosien vieriessä elämäntilanteemme ovat olleet joskus samanlaisia, joskus hyvinkin erilaisia. Kuitenkin siskon kanssa on lähes aina mutkatonta vain olla. Vieläkin mutkattomampaa olisi tosin, jos olemisen välimatka olisi joskus kahtatuhatta kilometriä lyhyempi.


Reissukuvat ovat Deidesheimistä, Sveitsistä ja Wienistä.

No mutta hei tammikuu! Joulut, välipäivät ja vuodenvaihteet vilahtivat jälleen ohi ennen kuin kissaa ehti sanoa, ja hiljalleen koittaa paluu graduarkeen. 

Onneksi loma kohteli ihmistä hyvin. Söin paljon, rapsutin suvun koiria minkä kerkesin ja ajoin autoa ensimmäistä kertaa vuosiin. Sisko tarttui puikkoihin neulonnan merkeissä, ja siinä sivusta seuratessa innostuin itsekin investoimaan sukkapuikkoihin ja lankaan. Puolitoista sukkaa valmiina! Perjantaina kotiin päästyäni hengähdin syvään – välipäivinä majoituksemme ihmismäärä neliömetriä kohti oli kunnioitettava, ja kaiken sosiaalisuuden jälkeen oman kodin hiljaisuus tuntui ruhtinaalliselta. Uusi vuosi meni sohvalla samppanjalasin kanssa, eli juuri kuten kuuluukin. 

Kotoilu kiinnostaa näin tammikuun loskassa ja pimeydessä muutenkin kuin skumpan kera. Muutto uuteen kotiin häämöttää jo, ja olen selannut viime viikot silmät kipeinä uusia sohvia, seinämaaleja ja pesukoneita. (Jännityksellä odotamme, päätyykö näistä mikään lopulta asuntoon asti.) Sitä ennen on kuitenkin vielä muutama viikko aikaa nauttia nykyisestä asumuksestani.


Määräaikaisissa vuokrasopimuksissa ja kalustetuissa asunnoissa on se huono puoli, että ne harvoin tuntuvat oikealta kodilta. Kotiutuminen nykyiseenkin kämppään on ollut vain puolittaista, eikä se ole missään vaiheessa tuntunut kunnolla omalta. Asunto on kuitenkin ihana, ja aika ajoin havahdun huomaamaan, kuinka omanlaisen olen tästä kaikesta huolimatta saanut. Rakastan asunnon retroa henkeä: 60-luvun asunnosta löytyy kiviset ikkunalaudat, ajan henkeen sopivat vaaleansiniset tapetit ja  keittiöstä tottakai lankavetimet. Seinien värimaailmaa en olisi itse kyllä valinnut, mutta sympaattinen se ainakin on. 

Saksa-kesän jälkeen on ollut ihanaa olla myös omien tavaroiden ympäröimänä. Pinnatuolit ja kulunut puupöytä oli tännekin saatava. Asuntoon on jäänyt jo edelliseltä vuokralaiselta massiivinen televisiohylly: sellainen perinteinen 90-luvun lastulevyhirvitys. Kaikessa rumuudessaan siinä on jotain kovin sympaattista. Heitin hyllyyn kirjat värijärjestyksessä ja pari viherkasvia kaveriksi, ja sittemmin olemme tulleet oikein hyvin toimeen keskenämme. Iittalan astiavarantoni kannoin tänne tietenkin ensitöikseni, ja sittemmin Kivi-tuikut, postikortit ja muu pikkusälä ovat löytäneet tiensä takaisin Tampereelle. Nykyisin täällä on jo oikein kotoisat oltavat.

Kompromisseja täällä on toki pitänyt tehdä, ja siksi odotankin niin kovasti uuden kodin puunaamista juuri omanlaiseksi – sikäli mikäli saan vältettyä omasta laiskuudesta johtuvat kompromissiratkaisut. Muuton lähestyessä olen kuitenkin huokaillut tiuhaan tahtiin, kuinka kivoja juttuja tässäkin asunnossa on. Sisäinen sisustusnörttini kiittää lämpimästi näistä kuukausista!


Suomen Turku toivottaa oikein hyvää joulua! Täällä katsotaan Lumiukkoa ja lämmitetään joulusaunaa. Ilmatieteen laitos tiesi kertoa, että valitsimme joulunviettopaikaksemme sen ainoan kolkan Suomessa, jossa lunta ei ole senttiäkään. Eräänlainen saavutus toki sekin.

Perinnejoulu on luvassa muutenkin kuin lumitilanteen suhteen. Pyhät vietetään neljän sukupolven ja kahden remuavan koiran voimin. Luvassa on pienimuotoista lahjomista ja kunnianhimoista ylensyöntiä. Jouluruoka! <3 Joulupöydän viinit on roudattu Saksasta asti, joten juomapuolenkin suhteen odotukset ovat korkealla.


Rauhallista, herkullista ja onnellista joulua myös teille!

Olen tässä hautonut puoli vuotta Finnkinon ilmaislippuja. Aina kun haluaisin käydä elokuvissa, ei siellä koskaan pyöri mitään katsomisen arvoista, ja jos pyörii, on leffateatteriin vaivautuminen ylivoimaisen haastavaa. Siksi onkin onni, että joulun alla meitä hemmotellaan lähes aina jollain eeppisen nostalgisella spektaakkelilla. Bondit ja Tähtien sodat kuuluivat olennaisena osana lapsuudenkodin kasvatukseen, ja näistä etenkin aivan omaksi universumiksi (ja rahasammoksi) kasvanut Star Wars saa minut aina elokuvateattereihin innosta hihkuen. Stormtroopereiden estetiikka ei kärsi edes kaikesta merchandise-krääsästä. (Viimeksi oli lähellä, etten itsekin ostanut Stormtrooper-KeepCupia. Siitä kyllä kehtaisi kahvia siemailla.)

Ilmaisliput pääsivät siis vihdoin käyttöön, sillä uusin Star Wars piti tietysti käydä katsomassa heti kuin mahdollista. Parin vuoden takainen The Force Awakens oli kaikessa juonikuviokierrätyksessäänkin loistava paluu lapsuuden avaruusoopperan maailmaan, ja odotin jatko-osan näkemistä silmät innosta loistaen.

Perinteisestihän siinä kävi, eli suurista odotuksista seurasi pannukakku. The Last Jedi oli 2 ja puoli tuntia kestävää tykitystä ilman hengähdystaukoja. Jossain vaiheessa teki mieli parahtaa ääneen, että eikö tämä ikinä lopu. Käsikirjoituksesta olisi saanut kolme elokuvaa, ja pätkään on tungettu kaikki mahdollinen aina ylipitkistä taistelukohtauksista uskonnolliseen liipalaapaan, unohtamatta sokerisia eläimiä, jotka kerjäsivät elokuvan säälipisteet toljottaen ylisuurilla silmillään. Koko ajan touhotetaan ympäri galaksia ja juostaan ojasta allikkoon. Kaiken actionin keskellä jäin kaipaamaan taukoa, sekä itselleni että poloisille henkilöhahmoille, joilla ei ollut aikaa edes istahtaa.

Ei elokuva kuitenkaan mikään susi ole, närkästyksestäni huolimatta. Oli jännittävää nähdä, miten trilogiaa kehitetään eteenpäin, kun uudessa osassa ei voi enää ratsastaa aivan yhtä häpeämättömästi nostalgialla kuin edellisessä 7. episodissa. Lopputulema oli kovin mielenkiintoinen, ja pidin kovasti siitä, kuinka hyvän ja pahan mustavalkoisuuteen sotkettiin vähän harmaatakin – olkoonkin että ne sävyt unohtuivat kyllä loppua kohden.  Jos ohjaajalla olisi ollut rohkeutta karsia sopan ainesosista kolmasosan, olisi lopputuloksena ollut oikein hyväkin keitto. Kyllä tätä nykyistäkin katseli, eli ei siis huolta Disney, tulevat episodit ja spin-offit kuuluvat vastaisuudessakin jouluperinteisiini!

Ps. Jos Star Wars -estetiikka puree Sinuunkin, kannattaa tsekata Jorge Pérez Higueran The Other Side -valokuvaprojekti. Kukapa ei haluaisi nähdä Stromtrooperia neulomassa?
Someikonit © JH / Koodikielellä.blogspot.fi. Sisällön tarjoaa Blogger.

Etsitkö jotain?

Instagram