Slider

 
Terveisiä hiekkarannalta! Helmikuun kunniaksi nimittäin otin ja lähdin Thaimaahan. Viimeisin ja tätä ennen ainoa matkakohteeni Euroopan ulkopuolelle on ollut Kanada lähes 10 vuotta sitten, ja rantalomailustakin on tasan yhden Maltalla vietetyn viikon verran kokemusta. Viimeiset kolme päivää Thaimaan helteessä ovat siis olleet eksoottisia sanan todellisessa merkityksessä.

Reissulössimme rantautui Koh Lantan saarelle aaltojen ääreen. Täällä olemme ehtineet päristellä skoottereilla, pelätä varastelevia apinoita, ryystää litrakaupalla lasseja ja rakastua auringonlaskuihin. Nautimme Koh Lantan rauhasta viikon loppuun ja vaihdamme sitten maisemaa vielä puoleksi viikoksi Phuketiin.


Fiilikset Thaimaasta ja erityisesti tällaisesta rantalomamatkasta ovat varsin ristiriitaiset. Tätä ennen en tiennyt Thaimaasta juuri muuta kuin sen suosion suomalaisten ja ruotsalaisten lapsiperheiden keskuudessa. On jännää matkustaa uuteen paikkaan ja makustella, minkälaista siellä on. Mielenkiintoinen maahan tämä on ja tarjoaa varmasti jokaiselle reissaajalle tekemistä ja tutkimista. Tähän mennessä meikäläisen sydän on mennyt etenkin auringonlaskuille ja lempeille pimeille illoille, jolloin pohjoismaisempiinkin lämpötiloihin tottunut voi jo nauttia lämmöstä. Saareen tutustuminen on ollut parasta skootterin kyydissä, ja onhan luonto täällä huikeaa.

Toisaalta on sanottava, etten ole mikään rantalomailija. Uiminen on näissä lämpötiloissa todella jees, mutta snorklaamaan tai sukeltamaan minua ei saa (terv. nimim. näin Tappajahait aivan liian pienenä), ja pelkkä auringossa loikoilu on epämukavaa puuhaa. Majoitumme täällä vanhassa kunnon beach resortissa, jossa on kyllä hyvät uintifasiliteetit, muttei kosketusta mihinkään ruotsalaisten turistielämää autenttisempaan. Kommunikointi paikallisten kanssa jää usein minimiin kielimuurinkin takia.


Vaikeinta on että täällä turismi tuntuu lähtökohtaisesti ongelmalta. Tottahan toki se on tuikitärkeää thaimaan taloudelle ja tarjoaa lukuisille paikallisille elannon. On kuitenkin karua, että täällä maan rikkaammissakin osissa ihmisten elinolot ovat kaikkea muuta kuin mihin on Euroopassa tottunut. Turismin tuomat rahavirrat ovat arvatenkin erityisen tervetulleita, mutta rahakkaiden länsimaalaisten matkailijoiden ja paikallisten välinen kuilu tuntuu ammottavalta. Vielä kun suora kommunikointi paikallisten kanssa rajoittuu ravintolassa tilaamiseen, tuntuu turistimestoissa meno yhtä paljon paikalliskulttuuriin tutustumiselta kuin Tallinnan viinaralleissa – täällä lapsiperheiden keskellä tosin vähemmillä alkoholipitoisuuksilla, se myönnettäköön.

Niin, en oikein tiedä, mitä ajattelisin Thaimaasta ja erityisesti Thaimaan turismista. Onneksi on vielä viikko aikaa selvittää menoa. Jos sinulla on vinkkejä positiivisempaan turisteiluun Koh Lantalla ja etenkin Phuketissa (joka ilmeisesti on turistien tehokkaasti kansoittama), auta toki ystävää mäessä!



Tänään on ollut aikamoinen maanantaiolotila, mutta yksi hyvä asia tässä päivässä on ollut: viime viikko on virallisesti ohi. Takana on infernaalisia päiviä täynnä muuttoväsyä, ympäriinsä juoksemista, epäinhimillisiä aikatauluja ja yleistä stressaamista. Puolessavälissä viikkoa pidättelin itkua ja olin heittää pyyhkeen kehään.

Mutta hei arvatkaa mitä: Selvisin kaikesta ja vieläpä ihan kunnialla! Vaikka jälkikäteen onkin helppo todeta, että stressin määrästä puolet taisi olla aivan turhaa, olen itsestäni silti vallan ylpeä. Sisäinen Stressi-Erkkini pitää erityisesti tekemättömistä asioista, ja usein mielessä pyörii ahdistus kaikesta pienestä sälästä, joka pitäisi hoitaa. Siksipä oli virkistävää huomata, että keskellä pahinta kaaostakin asiat tulee loppujen lopuksi hoidettua, vaikka niitä ei ehtisikään yötä myöten murehtia. Tämän luulisi pätevän niin ikään vähemmän kaoottisessa arjessa.

Ei kuitenkaan sen enempää stressistä. Häslän loputtua olo on ollut euforinen ja kotoilu parasta ajanvietettä. Erityisen pop tällä hetkellä on muun muassa siivoaminen, ja eilen leivoin ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen. Vastavalmistuneissa villasukissa (kyllä, tartuin ekaa kertaa puikkoihin viiteen vuoteen!) kelpaa tassutella keittiöön täyttämään kolmatta teesaavillista. Oi ihana arki, mitä muuta voisi ihminen kaivata?

Rentouttavaa viikkoa teillekin, kuomaseni!


Sohva. Viaton huonekalu, jossa on mukava löhötä. Siinä on hyvä lukea, koomata talven pimeyden väsyttämänä, jakaa suuria ja pieniä ajatuksia ystävän kanssa. Syödä noutopitsaa tai juoda viiniä (paitsi punaista, jos kyseessä on hohtavan valkoinen design-sohva), kumpi vain tulee tarpeeseen. Sohva on aikuisuuden vastike lapsuuden turvalliselle kodille: se hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. (Paitsi se snobi valkoinen sohva, jolla ei saa juoda punaviiniä, mutta onhan niitä tunnekylmiä kotejakin.)

Hämmästyttävää, kuinka yksi istuin voi muuttua maailman suurimmaksi murheenkryyniksi, kun sellainen pitäisi hankkia. Huonekaluista sohvaa tulee kulutettua eniten heti sängyn jälkeen, ja isona huonekaluna se on varsin hallitseva elementti. Ihan mitä sattuu ei siis viitsisi hankkia, mutta opiskelijabudjetilla kukkaronnyörit tulevat jossain vaiheessa vastaan. Kärpäsestä kasvaa yllättävän nopeasti härkänen. Sitäkin hämmästyttävämpää on kuitenkin sohvagaten kaltaisten ensimmäisen maailman ongelmien osoitus siitä, minkälaiseen takinkääntöakrobatiaan ihmisen aivot kykenevätkään. Esimerkkinä ajatuksenkulkuni viimeisen puolentoista kuukauden ajalta:

Kas, tarvitsen uuteen asuntoon sohvan.

Ei nyt olisi rahaa suuriin investointeihin. Ostan Torista jonkun kivan käytetyn sohvan. 

Torissa ei ole kivoja sohvia. 

Ostan sohvan sitten Ikeasta. Niitä saa sieltä viidelläsadalla, mikä on kyllä jo budjetin yläkanttiin, mutta menköön. 

Mutta olenko mä ihminen, joka ostaa sohvan Ikeasta? Se on ansa ja porttihuume, kohta kotini on yhtä Ikean kuvastoa. Ja sitä paitsi miksi investoisin sohvaan, josta puuttuu tarina ja jonka haluan todennäköisesti vaihtaa parin vuoden päästä toiseen? 

Käyn ajankulukseni pohjanmaalaisessa huonekaluliikkeessä, jossa myydään design-asioita. Onhan nämä sohvat hyvännäköisiä mutta herraisä missä hinnoissa!

Oho, yksi sohva alle kahdellatonnilla. Kivakin vielä.

Olispa läppä ostaa se.

Oikeastaan jos kerta on ostamassa sohvaa, niin kannattaahan ostaa kerralla sellainen, jota ei halua heti vaihtaa. Sehän on ympäristöystävällisempääkin. Sohva on suomalainenkin vielä, tukisi paikallista ammattitaitoa.

… Jospa nyt varmuuden vuoksi vilkaisisi sen Torin vielä läpi.


Spoiler: sohvan kohtalo on edelleen auki. Harkintajoukkooni kuuluu tällä hetkellä mm. kaikkea muuta kuin opiskelijabudjetille suunnattu design-sohva sekä Torissa ilmaiseksi tarjolla oleva hävyttömän retro mummosohva. Tällä jahkailulla en saane asiaa edistettyä kumpaankaan suuntaan, ja olenkin onnellinen, jos asuntoni näkee sohvan kesään mennessä. Miten asia ikinä ratkeaakaan, olisi kiinnostavaa itsekin tietää, mitä  aivoissani tapahtui ostopäätöksen harkinnassa kohtien "ostan käytetyn sohvan mahdollisimman halvalla" ja "on täysin perusteltua laittaa puolitoista tonnia sohvaan" välillä.

Ei tämä muuttaminen muutenkaan ole helppoa. Tavarat ovat vielä levällään kahden kodin välillä, lampuista puuttuu sokeripalat ja seinämaalitkin vielä hankkimatta. Rahtusen on ikävä sitä ulkomaankomennusten helppoutta, kun valmiiksi kalustettuun kämppään raahasi itsensä ja matkalaukkunsa. Kylläpä on vaikeaa tämä Oikean Kodin tekeminen.

– – –
Kuvasta kiitos kuuluu Hakolalle, jonka sohvakuvastot pyörivät päiväunissani.

Kahlasin tässä taannoin männä vuoden valokuvia läpi – RAW-kuvatiedostot ovat kivoja kuvankäsittelyssä, mutta ne syövät myös kiitettävästi läppärin muistin – ja silmiin osuivat lukuisat otokset kesältä Hampurin-reissulta. Kesä meni harjoittelua lukuun ottamatta vähän sumussa, ja kuvia plärätessä koin usein ahaa-elämyksiä: "Ai niin, tälläistäkin tuli tehtyä!" Muistoihin oli mukava palata.

Yksi reissu, josta en tainnut teille sivulausetta kummemmin mainitakaan, suuntautui siskon perheen luo Etelä-Saksaan. Veljemmekin lensi Suomesta kokoontumisajoihin, joten vietimme pitkästä aikaa sisarusviikonloppua koko pesueen kesken. Ei lainkaan pöllömpi tapa viettää viikonloppua, etenkään kun sisko sattuu asumaan tätä nykyä Pfalzissa keskellä Saksan parhaita viiniseutuja. Kävimmekin lähiseudun ihastuttavassa Deidesheimin pikkukylässä, jossa sopivasti vietettiin juuri viinijuhlia. Hyvät lukijat, jos ikinä satutte seudulle ettekä nyrpistä nenäänne hyvälle viinille ja kauniille maisemille, menkää Deidesheimiin! Etelä-Saksan aurinkoa ja valkkarilasillisia piisasi. 


Vastaavanlaiset kyläilyt siskon kanssa puolin ja toisin ovat tulleet tavaksi, lähinnä koska olen viime aikoina tupannut viettämään osan vuodesta Keski-Euroopassa itsekin. Näistä jälleennäkemisistä on pitänyt ottaa kaikki irti (esim. Vain elämää -maratonilla tai kollektiivisella sohvakoomalla), sillä  Suomeen paluun jälkeen välimatka on taas kovin pitkä. Ikävän iskiessä muistelen haikeudella vaihtovuottani Mainzissa, mistä hurautti junalla naapurikaupunkiin vieraaksi vaikka joka viikonloppu. Siskon luota minut aika usein sinä vuonna löysikin.

Sisko ja minä olemme monissa asioissa kovin samanlaisia. Emme välttämättä näytä toisiltamme, mutta silloin tällöin huomaan kuulostavani aivan häneltä. Pikkusiskona en aina osaa sanoa, onko jokin tapani tai päätökseni omaa peruani vai siskolta opittua. Jaamme loistavan huumorintajun, taipumuksen kielipoliisointiin sekä innostuksen ylihintaisiin huonekaluihin. On meissä toki myös eroja. Sisko pyörittelee usein silmiään, kun muutun stressi-erkiksi ja teen kärpäsistä härkäsiä. Sisko ei pidä kahvista eikä suklaasta, minkä vuoksi olen joskus pohtinut, olisiko hänet sittenkin adoptoitu perheeseen. Tekniikan alan ihmisenä sisko taitaa nähdä maailman melko eri tavalla kuin humanistipikkusisarensa. Vuosien vieriessä elämäntilanteemme ovat olleet joskus samanlaisia, joskus hyvinkin erilaisia. Kuitenkin siskon kanssa on lähes aina mutkatonta vain olla. Vieläkin mutkattomampaa olisi tosin, jos olemisen välimatka olisi joskus kahtatuhatta kilometriä lyhyempi.


Reissukuvat ovat Deidesheimistä, Sveitsistä ja Wienistä.

No mutta hei tammikuu! Joulut, välipäivät ja vuodenvaihteet vilahtivat jälleen ohi ennen kuin kissaa ehti sanoa, ja hiljalleen koittaa paluu graduarkeen. 

Onneksi loma kohteli ihmistä hyvin. Söin paljon, rapsutin suvun koiria minkä kerkesin ja ajoin autoa ensimmäistä kertaa vuosiin. Sisko tarttui puikkoihin neulonnan merkeissä, ja siinä sivusta seuratessa innostuin itsekin investoimaan sukkapuikkoihin ja lankaan. Puolitoista sukkaa valmiina! Perjantaina kotiin päästyäni hengähdin syvään – välipäivinä majoituksemme ihmismäärä neliömetriä kohti oli kunnioitettava, ja kaiken sosiaalisuuden jälkeen oman kodin hiljaisuus tuntui ruhtinaalliselta. Uusi vuosi meni sohvalla samppanjalasin kanssa, eli juuri kuten kuuluukin. 

Kotoilu kiinnostaa näin tammikuun loskassa ja pimeydessä muutenkin kuin skumpan kera. Muutto uuteen kotiin häämöttää jo, ja olen selannut viime viikot silmät kipeinä uusia sohvia, seinämaaleja ja pesukoneita. (Jännityksellä odotamme, päätyykö näistä mikään lopulta asuntoon asti.) Sitä ennen on kuitenkin vielä muutama viikko aikaa nauttia nykyisestä asumuksestani.


Määräaikaisissa vuokrasopimuksissa ja kalustetuissa asunnoissa on se huono puoli, että ne harvoin tuntuvat oikealta kodilta. Kotiutuminen nykyiseenkin kämppään on ollut vain puolittaista, eikä se ole missään vaiheessa tuntunut kunnolla omalta. Asunto on kuitenkin ihana, ja aika ajoin havahdun huomaamaan, kuinka omanlaisen olen tästä kaikesta huolimatta saanut. Rakastan asunnon retroa henkeä: 60-luvun asunnosta löytyy kiviset ikkunalaudat, ajan henkeen sopivat vaaleansiniset tapetit ja  keittiöstä tottakai lankavetimet. Seinien värimaailmaa en olisi itse kyllä valinnut, mutta sympaattinen se ainakin on. 

Saksa-kesän jälkeen on ollut ihanaa olla myös omien tavaroiden ympäröimänä. Pinnatuolit ja kulunut puupöytä oli tännekin saatava. Asuntoon on jäänyt jo edelliseltä vuokralaiselta massiivinen televisiohylly: sellainen perinteinen 90-luvun lastulevyhirvitys. Kaikessa rumuudessaan siinä on jotain kovin sympaattista. Heitin hyllyyn kirjat värijärjestyksessä ja pari viherkasvia kaveriksi, ja sittemmin olemme tulleet oikein hyvin toimeen keskenämme. Iittalan astiavarantoni kannoin tänne tietenkin ensitöikseni, ja sittemmin Kivi-tuikut, postikortit ja muu pikkusälä ovat löytäneet tiensä takaisin Tampereelle. Nykyisin täällä on jo oikein kotoisat oltavat.

Kompromisseja täällä on toki pitänyt tehdä, ja siksi odotankin niin kovasti uuden kodin puunaamista juuri omanlaiseksi – sikäli mikäli saan vältettyä omasta laiskuudesta johtuvat kompromissiratkaisut. Muuton lähestyessä olen kuitenkin huokaillut tiuhaan tahtiin, kuinka kivoja juttuja tässäkin asunnossa on. Sisäinen sisustusnörttini kiittää lämpimästi näistä kuukausista!

Someikonit © JH / Koodikielellä.blogspot.fi. Sisällön tarjoaa Blogger.

Etsitkö jotain?

Instagram