Slider


Heinäkuu oli meikäläisellä lomakuu. Koska lomailu on parasta mitä ihminen voi tehdä, päätin käyttää sen muun muassa konmarittamalla kotikoloni kaverini Saanan esimerkin inspiroimana. Räjäytin koko kämpän sisällön pitkin poikin, kävin sen läpi ja järjestin lopulta kamat takaisin metodin äidin Marie Kondon ohjeiden mukaisesti. Pragmaattisena sieluna keskityin toteutuksessa pääasiassa nopeuteen enkä jäänyt kovin syvällisesti pohtimaan esineiden ilon säkenöimistä. Ihan mukavasti tavaraa sai silti karsittua.

KonMarissa vaikeinta ei ollut tavaroiden läpikäyminen, niistä luopuminen saati uudelleenjärjestely. Yhtä helvettiä on sen sijaan turhista tavaroista eroon pääseminen. Kaiken roskiin heittäminen olisi sulaa vastuuttomuutta, joten pyrin hankkiutumaan kamoista fiksusti eroon. Se tarkoittaa epämääräisen ja ärsyttävän hitaasti pienenevän roinavuoren katselemista päivästä toiseen. Äärimmäisen huonoa feng shuita! Yritän kierrättää tavarasta niin paljon kuin mahdollista, ja parhaat palat olen pistänyt myyntiin Toriin ja FB-kirppareille. On mukavaa saada itselle tarpeettomia roinia muille käyttöön ja tienata samalla roposia, mutta ei jeesus mikä savotta kytätä viestilaatikkoa ja sopia tavarannoutotreffejä, sovituksia ja postituksia. Sitten on vielä ne käyttöön jäävät vaatteet ja esineet, jotka pitäisi korjata ja huoltaa. Sitä huomaa yhtäkkiä uivansa tavaroissa.

Suurin hyöty KonMarissa ei minulle olekaan kodin särmä järjestys (tunnen itseni niin hyvin, etten kuvittele sen olevan erityisen pysyvä olotila, sanokoon KonMarin markkinointipuheet mitä tahansa), vaan havahtuminen siihen, kuinka järkyttävät määrät maailmassa on turhaa tavaraa, jota kukaan ei tarvitse, halua tai kaipaa. Kaupasta ostetun tavaran jälleenmyyntiarvo voi hyvinkin olla nolla tai mennä suoraan miinuksen puolelle, kun otetaan huomioon siitä eroon hankkiutumisen vaiva. Täysin järjetöntä touhua, kun ajattelee ympäristöä ja omaa kukkaroa. Lisäksi se on tosi surullista. Tavaroiden kuuluisi olla tarpeellisia tai ilahduttaa, mutta silti maailma hukkuu roinaan, joka ei tee kumpaakaan.

Tavarat eivät tunnetusti kävele itsestään kotiin saati lisäänny keskenään komeron pimeissä nurkissa. Nytkin niitä tuntuu olevan jo enemmän kuin tarpeeksi, joten en näe mitään tarvetta raijata yhtään enempää kampetta kotiin. Siitä syystä liityn trendi-ilmiön jatkoksi ja julistan itselleni ostolakon. Aloitan maltillisesti kuukaudella, eli elokuun aikana saan käyttää rahani ruokaan, palveluihin ja välttämättömiin kulutustavaroihin (RIP shampoo marraskuu 2018 – elokuu 2019), mutta muut romppeet jääköön ostamatta. Kuukauden kokeilun jälkeen pohdin, millä peliliikkeillä jatkan projektia. Kovin kunnianhimoinen alku ostolakolla ei ole, sillä tavaran sijaan rahani hupenevat jo nyt lähinnä ulkona syömiseen ja muuhun immateriaaliseen hömpötykseen. Tarkoituksena on kuitenkin vähentää tavarahankintoja entisestään ja pidemmällä tähtäimellä opetella ostamaan ylipäätään vähemmän. Jostain pitää kuitenkin aloittaa, joten käydään ensin tavarakaaoksen kimppuun. Tuurilla saatan intoutua raportoimaan projektin edistymisestä blogiinkin, tervetuloa seuraamaan!

Jos aihe kiinnostaa, inspiraatiota löytyy Marie Kondon kirjoista KonMari – siivouksen elämänmullistava taika ja KonMari – iloa säkenöivä järjestys. Erityisen lämpimästi suosittelen Ilana Aallon kirjaa Paikka kaikelle, joka tarjoaa syväluotaavampaa pohdintaa suhteestamme tavaroihin ja kuluttamiseen. Ympäristönäkökulmasta innostuneelle sopii esimerkiksi Otso Sillanaukeen Zero Waste – jäähyväiset jätteille.

Oletko Sä kokeillut ostolakkoa tai harkinnut muita peliliikkeitä tavarataivaan taltuttamiseksi?


Ps. Kuten kuvasta voinee todeta, ei meikäläisen sisustus saati kirjamäärä muuttunut mainittavan minimalistiseksi konmarin myötä. :')

Vuoden viimeisiä viedään, minkä kunniaksi ajattelin keskeyttää blogin hiljaiselon ja tulla vaihteeksi heipattamaan. Elossa ollaan edelleen!

Syksy on kulunut tiiviisti työkuvioiden ja muiden häsläysten parissa, joten joululoma koitti enemmän kuin tervetulleena. Tällä kertaa ei suunnattukaan perinteiseen tapaan Suomen Turkuun viettämään mukavaa mutta vähälumista joulua, vaan rykäistiin saman tien susirajan taakse Kuusamoon. Rukan rinteet näkyy ikkunasta, mutta mökkimme on kuitenkin tarpeeksi korvessa, ettei ole liiemmin tarvinnut muita ihmisiä katsella muuten kuin kauppareissuilla. Perheemme Stressi-Erkit ovat kiitollisia rauhasta.


Joulu on aina ollut ehdottomia suosikkijuhliani, mutta tänä vuonna melkeinpä parempaa ovat olleet välipäivät. Juhlaruoasta ja lahjoista viis, nyt tuli tarpeeseen vain olla vailla ohjelmaa tai käsitystä viikonpäivistä. Vähän olen lueskellut, hitusen neulonut eikä mistään ole tullut valmista – eipä ole kyllä tarvinnutkaan, koska mitään ei ole ollut agendallakaan. Parina päivänä ollaan sentään käyty isän kanssa reippailemassa vaaramaisemissa lumikengillä. Voi sitä tunnetta umpihangessa pystymetsässä, kun tykkylumen peittämät puut vaimentavat äänimaiseman ja näkökenttä täyttyy valkoisen eri sävyistä. Oli niin kivaa, että päätin saman tien ottaa (taas vaihteeksi) ensi vuoden agendalle käydä edes pariin otteeseen metsässä. Ihan parasta, kun ei tarvitse ajatella yhtään mitään.

Ennen suurempia uuden vuoden lupauksia siirryn kuitenkin takaisin sohvalle suklaan ja kirjan pariin. Saatan myös ohimennen antaa rapsutukset joulukoiralle. Toivottavasti Sullakin on ollut rentouttava joulu!


Vappu on joulun ohella ehdoton lempipyhäni. Rakkauteni tuohon työväen opiskelijoiden juhlaan on mitä todennäköisimmin silkkaa ehdollistumista, sillä syntymäpäiväni osuu lähes samoille päiville. Sen lisäksi, että vappu vappu on loogisesti ollut aina jollain tavalla minun juhlani, on se myös mitä suurimmassa määrin kevään juhla. Aivan sama, tuleeko taivaalta auringonsäteitä vai räntäsadetta, kaikki ovat kevätmielellä ja ilmapiiri yhtä kevyt ja kupliva kuin juuri täytetty kuohuviinilasi.

Tällä kertaa vappuun ei kuulunutkaan koskenrantaa ja teekkarikastetta, ei opiskelijahaalareita tai ylioppilaslakkia, sillä toukokuuni alkoi Tampereen sijasta Saksassa. Täällähän ei vappua tunneta, mutta työväenpäivän ovat sentään ovat älynneet pyhittää vapaapäiväksi. Tilaisuus täytyi tietenkin hyödyntää ja sivistää siskon paikallisia ystäviä vappubrunssilla. Serpentiinit pakkasin jo pari viikkoa sitten matkalaukkuun, sima pantiin viime viikolla tulille ja brunssille leivottiin ruokaa yhdelle jos toisellekin armeijalle. Ylioppilaslakeista ja heliumpalloista viis, kyllä kevään juhla saatiin näilläkin luotua. Asiaankuuluva ähky myös.

Notkuvan pöydän sadasta tarjottavasta suuri osa oli Glorian ruoan & viinin alkuperää (esimerkiksi viimeisimmän numeron raparperitäytekakku, jota voin lämpimästi suositella joka iikalle), mutta niin oli myös keittiön kunto vieraiden saapuessa. Harjoiteltiin nimittäin viime lehdessä raportoitua ammattilaiskokkien taktiikkaa: pidä taso puhtaana jo ruoanlaiton aikana. Uhkakuva keittiökaaoksesta oli todellinen, kun pienessä köökissä hääräsi kaksi ihmistä vajaan kymmenen leipomuksen kimpussa. Katastrofeilta ja hermoromahduksilta säästyttiin kuitenkin helposti, kun molemmat siivosivat tiskit ja roskat heti joka homman jäljiltä. Perinteisestä tiskivuoresta ei ollut vieraiden tullessa tietoakaan, voitteko uskoa? Itse olen vieläkin äimänä tästä sukseesta, sillä normaalisti meikän keittiöpuuhissa miljöö tuppaa usein räjähtämään astetta pahemmin.

Näin siisteissä tunnelmissa onkin hyvä ihailla raivattua keittiötä ja satsata ähkyn päälle vielä yksi munkki. Samalla tartun tilaisuuteen ja toivotan teille kaikille kuplivaa toukokuuta!

Tiedättekö, mikä gradussa on parasta – jopa parempaa kuin loputon vertaistuki samassa suossa rämpiviltä kavereilta? Tietysti se, että graduleirin voi pystyttää ainaisen yliopiston kirjaston sijaan esimerkiksi kesäiseen Saksaan ja siipeillä hyvällä tekosyyllä siskon nurkissa. Itse gradun edistyminen näissä maisemissa on toki aivan toinen kysymys, mutta sen pohdinnan voi nähdäkseni jättää omaan arvoonsa.

Takana on jo puolitoista viikkoa helppoa elämää Saksan Toskanassa eli Pfalzissa, vajaa viikko on vielä jäljellä. Näin pitkä visiitti keskellä lapsiperheen arkea on siinä mielessä mukava, ettei tässä ole ollut paineita minkäänlaiseen turisteiluun. Päivät ovat kuluneet lukiessa, lapsenvahtina tai jopa sen kuuluisan gradun parissa. Iltaisin ollaan taas lähinnä vaihdettu kuulumisia, syöty ja menty nukkumaan. Elämä on joskus ihastuttavan yksinkertaista. 


Vaikka gradu ei tällä visiitillä ole suuremmin edistynyt (todella yllättävää, eikö?), johdatti se minut sentään hetkeksi nostalgisiin maisemiin. Kävin perjantaina tutkimuksen merkeissä Wiesbadenissa, josta matka jatkui luontevasti naapuripitäjään Mainziin, entiseen vaihtokaupunkiini. Aivan pärisin innosta astuessani junasta tutulle rautatieasemalle ja kaduilla töllistelin vanhoja näkymiä innoissani. Nostalgia oli vahvasti mukana myös aktiviteeteissa: viinijuhlilla Reinin varrella oli aivan yhtä meluisaa, iloista ja kesäistä kuin neljä vuotta sitten, ja sieltä oli hyvä ajautua paikalliseen lempiyökerhooni. Vaihtovuonna kävin kahviloissa useammin brunsseilla kuin sitä ennen koko elämäni aikana yhteensä, ja sen kunniaksi kävimme nytkin parantamassa yökerhon jälkeistä heikkoa oloa valtavalla aamiaisella, jota kukaan ei jaksanut syödä loppuun.

Mainz ei pröystäile koollaan – se on hieman Tamperetta pienempi – saati erityisen pittoreskillä ulkomuodolla, vaikka somia katuja ja kauniita rakennuksiakin sieltä löytyy. Pikavisiitillä muistui kuitenkin elävästi mieleen, miksi siellä on niin mukava olla. Väestöstä varmaan neljäsosa on opiskelijoita, ja sen seurauksena koko kaupunki pursuaa ulkoilmatapahtumia, hauskoja kahviloita ja kuppiloita sekä ihania hipsterikauppoja. Kaikkea löytyy, mitä ikinä tarvita saattaa, ja vieläpä kompaktin matkan päästä.

Summa summarum, näillä Saksan-matkoilla käy aina mielessä, miksen asu täällä jo.





Juuri kun pääsin manaamasta, kuinka ilmastojutuista ei tee mieli blogata, nostivat Salamatkustaja-blogin Satu ja Aamukahvilla-blogin Henriikka kissan pöydälle lentämisen synneistä. Noin hyvien keskustelunavausten jälkeen en malta olla liittymättä keskusteluun edes jälkijunassa. Jos aihe kiinnostaa, #kestäväreissu-hashtagilla myös muiden bloggaajien puheenvuoroja.

Lentämisen mammuttipäästöt eivät tule kenellekään yllätyksenä, mutta matkustaminen sen kuin yleistyy. Itse olen tästä malliesimerkki: pelkästään viime vuonna lensin Ranskaan, pariinkin otteeseen Saksaan ja – ehkä turhin lento ikinä – liitelin Hampurista käsin Amsterdamiin. Tänä vuonna olen sentään ymmärtänyt potea lentokilometreistäni huonoa omaatuntoa, ja aihetta onkin Thaimaan-reissun verran. Lentokilometrejä on kuitenkin vielä luvassa, ja uudet lennot Eurooppaan tuli varattua juuri pari päivää sitten.

Sitran päästölaskuri tiesi kertoa, että pelkkä meno-paluu Thaimaahan muodostaa meikäläisen vuosittaisista hiilidioksidipäästöistä kolmanneksen. Tieto lisää tuskaa, ja sisäinen ristiriita elämäntavastani on suuri. Ilmastonmuutos ahdistaa ja haluan kantaa osaltani korteni kekoon muuttamalla elämäntapaani vähäpäätöisemmäksi. Olen kasvissyöjä pääasiassa ilmastosyistä, elän joukkoliikenteen varassa ja pyrin pistämään tavaroita kiertämään uuden hankkimisen sijasta. Nämä ovat kaikki lähinnä tapamuutoksia, enkä koe luopuvani mistään. Mutta että jättäisi lentämisen?

Kansainvälisyys on tärkeä osa identiteettiäni, perhesiteitäni ja ystäväpiiriäni. Kanadassa vietetystä lukiovaihdosta lähtien olen rakastanut suomalaisia juuriani mutta myös uuteen maahan kiinnittymistä. Saksanopiskelijalle kielitaito ja kulttuurintuntemus ovat olennainen osa opintoja, ja saksankielisissä maissa oleskeluun kannustetaan vahvasti. Kaikkien Keski-Euroopassa vietettyjen reissujen jälkeen Saksasta onkin tullut eräänlainen kotimaapuoli, jonne ei mennä pelkästään ulkomaanlomalle vaan näkemään siskon perhettä ja kavereita. Mitä lomailuun taas tulee, rakastan valtavasti uusien paikkojen koluamista. Arjen monotonisuudesta ei pääse irti paremmin kuin haahuilemalla uudessa miljöössä, kun elämän vaikeimmat päätökset koskevat ruokapaikan valitsemista. 


Toisaalta kyse ei ole pelkästään yksilöllisistä valinnoista, eikä tilanteeni ole mitenkään uniikki. Katselen asiaa tietysti omasta kuplastani käsin. Se koostuu pitkälti urbaaneista ympäristötietoisista ihmisistä, joille kasvisruoka tai autottomuus on täysin luonnollista, mutta jotka ovat samalla kasvaneet kansainvälisyyteen ja joille ulkomaanmatkat ovat yhtä normaalia kuin vierailut mummolassa. Ei ole helppoa muuttaa elämäntyylinsä ongelmakohtia, kun se tarkoittaa itsestäänselvyyksistä luopumista.

Väitän myös, ettei some ole ainakaan sammuttamassa nykyistä reissuhypeä. Ramppaisin toki lentokoneissa ilman Instagramiakin, mutta feedin täyttyessä kavereiden reissukuvista ja Konsta Punkan huikeista ammattiotoksista tulee nopeasti fiilis, että minäkin haluan kokea tuon. Minäkin tahdon nähdä Macchu Picchun, käydä Alpeilla vaeltamassa ja nähdä Kiinanmuurin. Eikä mikään ihme, kun joka maailmankolkan kuvauksellisimmat paikat vyöryvät puhelimeen kahvitauolla keskellä harmainta arkea. Ironista on, että oikeastaan olen aivan tyytyväinen kolutessani Eurooppaa. Silti jotenkin tuntuu, etten oikeastaan edes matkustele kauheasti, kun en käy kaukomailla, toisin kuin "kaikki muut". 

Sitten on vielä ne reissut, joita eivät tuo mitään. Mieleeni muistuu erityisen kurja pitkä viikonloppu Wienissä, ja vaikka Thaimaan-matkalla oli kivaa, ei se olisi ollut henkilökohtainen valintani matkakohteeksi eikä tule sitä varmaan lähitulevaisuudessakaan olemaan. Voidaanko kertoa toisillemme avoimemmin myös niistä reissuista, jotka eivät ole tuoneet onnellisuutta? 

Kulutustottumusten muuttaminen ympäristöystävällisempään vaatii joskus luopumista, ja minun suurin kipupisteeni on lentäminen. Sinällään yksittäisen ihmisen teot eivät paljoa vaakakupissa paina, mutta laajemmassa mittakaavassa sillä on merkitystä, minkälaisista asioista elämäntyylimme koostuu. Kansainvälisyys itsessään on avartava asia, ja maisemien vaihtaminen tuo perspektiiviä myös kotipuolen tarkasteluun. Siitä huolimatta alvariinsa lentely ei oikein käy päinsä. 

Samaan hengenvetoon myönnän, ettei minun lentomatkustamiseni ole mihinkään loppumassa. Voin mielelläni lievittää pahimpia omantunnontuskia kompensoimalla lentopäästöjäni ja valitsemalla suoria lentoja halvimman hinnan perässä juoksemisen sijaan. Jätän myös ns. turhat reissut välistä ja pyrin lentämään harvemmin mutta pidemmille reissuille. Tiedän kuitenkin, että nämä ovat lähinnä kosmeettisia muutoksia. Kognitiivinen dissonanssini ei ole ilmeisesti tarpeeksi vahva oikeasti kestävään ratkaisuun eli lentämisen tuntuvaan vähentämiseen. Sellaiset epämiellyttävät päätökset on paljon mukavampi sälyttää tulevaisuuden minälle. 
Someikonit © JH / Koodikielellä.blogspot.fi. Sisällön tarjoaa Blogger.

Etsitkö jotain?

Instagram