Päivän tuhannes kuppi kahvia menossa. Viime viikot olen harrastanut tenttiinlukua lähinnä koulun kirjastossa, jossa keskittyminenkin on yleensä sfääreissä (muutamia herpaantumisia lukuun ottamatta). Kotona sen sijaan ei kertakaikkisesti ole mahdollista lukea varttia pidempään yhteen menoon. Sumppia tulee keitettyä kerran tunnissa, oli väsymysaste kuinka olematon hyvänsä, ja Facebookin tsekkaan vartin välein. Note to self: pysy siellä kirjastossa.

Kahvista puheen ollen, sisäinen porvariekohippini on herännyt talviuniltaan. Olen ostanut ruokakaupassa safkan lisäksi hyvää mieltä luomulla ja Reilulla kaupalla. Torstain illanistujaisia varten tehtailemani Terhin sitruuna-maissikakku (joka oli muuten niin erinomaista, että kursiivin käyttö on kerrassaan pakollista) maksoi tällä innostuksella puolet enemmän, mutta sovitaan, että siitä oli saman verran enemmän iloakin. Empiirisen kokemuksen suomin valtuuksin voin todeta saman pätevän myös pänttäyssumppiin.
Psst te, jotka olette koskaan miettineet, mitä suuhunne pistätte: mulla ois teille lukuvinkki! Tarttukaa Michael Pollanin kirjaan Oikean ruoan puolesta, ja minä lupaan ja vannon, ettette tule katumaan! Oli nähkääs parasta, mitä olen hetkeen lukenut!


Pollanin sanoma on tervejärkisyydessään itkettävän kompakti: Eat food. Not too much. Mostly plants. Koska kolmen lauseen kirja jäisi melko lyhyeksi, Pollan avaa teesiään kolmella osalla. Ensimmäisessä hän valottaa vallitsevaa nutritionismiksi kutsumaansa ideologiaa, joka käsittelee ruokaa pelkkinä ainesosina. Tätä näkemystä edustavalla tieteellä on rajoitteensa, ja sen pohjalta johdetut (tai ainakin sinne suuntaan roiskaistut) ravintosuositukset saattavat olla varsin kyseenalaisia: hyvä esimerkki on voita terveellisempänä vaihtoehtona suitsutettu margariini, jonka on huomattu sisältävän tyydyttyneitä rasvoja paljon vaarallisempia transrasvoja, kappas vain. Toinen osa käsittelee länsimaisten elintasosairauksien selvää yhteyttä ruokavalioon, ja kolmannessa annetaan nyrkkisääntöjä tilanteen muuttamiseksi. Siinäkään Pollan ei keskity kenenkään jääkaapin sisältöön vaan asenteeseen.

Tämä parisataasivuinen opus järisytti ajatuksiani ruoasta enemmän kuin mikään pitkään aikaan, ja mikä parasta, se on silkkaa maalaisjärkeä alusta loppuun. Ruoka on enemmän kuin osiensa summa ja niin monimutkainen biologinen, kulttuurillinen ja ekologinen verkosto, että sen pilkkominen pelkiksi proteiineiksi ja antioksidanteiksi ei ole pelkästään mutkien suoraksi vetämistä, se on absurdia. Ihastuttava sivuhuomio on myös se, ettei järkevä syöminen ole terveellistä vain ihmisille, se on useimmiten sitä myös luonnolle. 

Oikean ruoan puolesta on puolustuspuhe ravintoketjulle (you are what what you eat eats), ruoan valmistamiselle ja ruoasta nauttimiselle. Hip hurraa mikä ilosanoma! Lukekaa te tämä ja minä tartun seuraavaksi kirjailijan toiseen teokseen The Omnivore's Dilemma.

Ps. Luin Oikean ruoan puolesta ajastani jäljessä, sillä sisko vannoi blogissaan jo kaksi vuotta sitten tuputtavansa kirjan mulle ja kirjoitti aiheesta siinä sivussa paremman hehkutuksen.

Uusi kotikaupunkini tuottaa puolentoista vuoden jälkeenkin usein yllätyksiä. Yksi sellainen oli koulun kulttuurijaoston järjestämä reissu viiniprooviin Teiskon viinitilalle. 25 kilometrin päässä keskustasta oltiinkin jo niin landella, että ohi ajavat autoilijat moikkasivat (niitä oli kolme). Itse viininmaistelu oli leppoisaa puuhaa, jossa ei niin välitetty kaikista taiteen säännöistä. Talon viineistä maisteltavina oli muun muassa Suomen ensimmäinen paikallisista rypäleistä valmistettu rosé, tomaattiviini, tyrniviini sekä muutama muu marjaviini. Suuria odotuksia mulla ei niistä ollut suuntaan tahi toiseen, mutta ei ne laisinkaan pahoja olleet (paitsi ehkä tomaattiviini: kutsukaa vanhoilliseksi mutta viini viininä ja ketsuppi ketsuppina), ja tyrniviiniin tykästyin enemmänkin. Ideoitiin kaverin kanssa kesäistä road tripiä Tampereen ympäryskuntiin, ja viinitila päätyi kyllä ensimmäisenä listalle. Kannattaa kokeilla, jos Teiskon suuntaan koskaan satutte eksymään!

Muuten olen viettänyt viikkoa nenä tiiviisti tenttikirjoissa. Osoituksena hyvästä keskittymiskyvystä ja opiskelun sivistävästä vaikutuksesta hihitin kirjastossa hetken jos toisenkin lukiessani koulutusjärjestelmästä "olemassa olevana instituutiona per se". Joo, pieni tauko pänttäämiseen voisi tehdä poikaa.

Vuoden ensimmäinen mökkiviikonloppu on takana. Lumihanget ja puolta metriä syvä järven jää yllättivät urbaanit mökkeilijät, mutta vedet saatiin lopulta louhittua, sauna lämpimäksi ja eloonjäämiskamppailusta selvittiin kunnialla. Parempaa paikkaa rauhoittumiselle ei varmasti ole, edes mukaan tarttunut tenttikirja (jota oikeasti luin!) ei häirinnyt seesteistä oloa. 

Sitten tulin kotiin, ja täällä sataa lunta. Kiitti hei.

Onni on isosiskot, jotka lahjovat varattomia sisaruksiaan kivoilla asioilla, kuten tauluilla. Jonakin päivänä saan kuvan vielä seinälle asti, ensin pitäisi vaan pyytää isännöitsijältä lupa seinän rei'ittämiseen. (Tai rei'itän sen kyselemättä, kuten eräs kaveri. Tarina ei vielä kerro, kuinka pahaa karmaa siitä seuraa.) Ei sillä, etteikö täällä koukkuja ja ruuveja seinistä jo löytyisi, kaikki on vaan väärissä paikoissa. Siispä sitä ennen, eli siis aika pitkään, taulu saa patsastella ruokapöydällä hedelmien kaverina.

Hedelmistä puheen ollen, avokado! Syön asioita hyvin kausiluonteisesti, nimittäin kyllästymispisteeseen saakka. Esimerkiksi viime kesän maitorahka-ananas-kombolla vedin sellaiset överit, etten sen koommin söisi sitä kirveelläkään. Nyt erityisen kuumaa tavaraa on edellä mainittu avokado ruisleivän ja raejuuston kera, sekä kaurapuuro - sekin raejuuston kera. Kaikki mitä rakastin -blogin Eeva Kolu vinkkasi epämääräisestä yhdistelmästä, ja pitihän sitä kokeilla. Ei ehkä uskoisi, mutta toimii, kokeilkaa tekin! Epäilen jopa, ettei näihin kahteen voi kyllästyä! Saatoin kyllä sanoa samaa maitorahkasta ja ananaksesta.



Ihastuttavia pääsiäisterveisiä Hessenistä! Saksa ei pettänyt tälläkään kertaa, vaikka keväiset lämpötilat katosivat sopivasti visiittimme ajaksi. Pääohjelmana oli häpeämätön ylensyönti (ahhhh sitä hyvän ruoan määrää!) ja siinä sivussa armahdettiin vatsaparkojamme täsmäiskuilla naapuruston viskikauppaan (mietin taas, miksen juo viskiä, vaikka ne pullot on aina niin nättejä), kaupungille ja naapurikaupunkiin Mainziin. Vaihtotunnelmat kohosivat silmissä, kun käveli samoja katuja kuin puolen vuoden päästä! Ainakaan en Saksan ruminta kaupunkia ole valinnut, ja tiedossa on jo täydellinen kahvila rennoille sunnuntaiaamupäiville. Päästäkää mut jo lähtemään, oon valmistautunut!
Someikonit © JH / Koodikielellä.blogspot.fi. Sisällön tarjoaa Blogger.

Etsitkö jotain?

Instagram