Jottei mitään jäisi epäselväksi, julistaudun tässä heti alkuun leuhkaksi. Olen nimittäin viime aikoina ajatellut usein sitä, kuinka hyvin mulla menee.


Tykkään siitä, mitä opiskelen; ala tuntuu ainakin vielä ihan oikealta valinnalta, ja motivaatiota riittää vähemmänkin inspiroivien kurssien suorittamiseen. Töissä en aivan yhtä into piukeena sentään käy, mutta työkaverit on sympaattisia ja raha kelpaa. Teoriassa saattaa kuulemma olla olemassa myös unelmaduuneja koulun ohessakin, mutta suhtaudun moiseen hieman skeptisesti ja keskityn olemaan tyytyväinen omaan työpaikkaani niin kauan, kun tiedän sen olevan väliaikainen.

Meillä on opiskeluporukassa hyvä fiilis, ja alusta asti on tuntunut tosi luontevalta viettää aikaa yhdessä. Vanhoja kavereitakin on matkassa mukana, ja aika ajoin uudet yllättävät tuttavuudet piristävät arkea. Tarvittaessa on aina joku, jonka kanssa jakaa ilot, surut, pitkät bussimatkat ja piknikviini.

Last but not least (kuten jostain syystä lähes kaikki meidän proffat sanoisivat) vapaa-ajan mielekkäästä tekemisestä ei ole puutetta. Viimeisen vuoden aikana olen löytänyt aivan uudella tavalla itseni voittamisen riemun ja liikunnan aiheuttaman endorfiinihumalan. Omien rajojen ylittäminen, oli se sitten ryhdistäytymistä treeneihin raahautumiseksi, käsilläseisomisen opettelua tai vanhojen taitojen hiomista, on niin palkitsevaa, että tekisi mieli hihkua siitä koko maailmalle.

Kaiken valittamisen, stressaamisen ja energiasyöpyn sitten kun _____, niin kaikki on paremmin -ajattelun välissä tällaiset ahaa-elämykset ovat enemmän kuin tervetulleita vieraita. Olen kutsunut niitä käymään useamminkin kylässä. Cosmo tässä laulaa vähän eri aiheesta, mutta you don't know how much I love this ei kai voi mennä paljon pieleen. Tärkeintähän on, että sen tietää itse. 

Toivottavasti teilläkin pyyhkii paremmin kuin hyvin!

Lähetä kommentti

Someikonit © JH / Koodikielellä.blogspot.fi. Sisällön tarjoaa Blogger.

Instagram