Lähtemisen suhteellisesta helppoudesta
maanantai 9. syyskuuta 2013
Viimeiset pari vuotta olen aina meinannut järjestää tuparit, synttärit, pikkujoulut, tai vastaavat kulloiseenkin ajankohtaan sopivat karkelot, mutta koskaan en saa aikaiseksi. Yllätyin siis vähän itsekin, kun vihdoin ryhdistäydyin ja kutsuin poppoon kasaan läksiäisiäni varten (avain onneen: tee facebook-kutsu kuukausi ennen h-hetkeä, jolloin et voi enää livistää). Lauantai-illasta ei kuvamateriaalia
Lähtöön on toki vielä vajaa kolme viikkoa, joten suurta liikutusta ei ilmassa vielä ollut. Tietysti tuntui ihanalta olla varta vasten niin monen hyvän tyypin ympäröimänä, mutta koko ilta tuntui pikemminkin jälleennäkemiseltä kavereiden ollessa vihdoin saavutettavissa pitkän kesän jälkeen kuin jäähyväisiltä. En usko koko lähdön olevan juuri sen sentimentaalisempi, sillä kokemus on osoittanut, etteivät tunteikkaat jäähyväiset ole ominta alaani. Lukioaikana lähtiessäni toiselle mantereelle taidettiin perheen kesken lentokentällä todeta ilman tipan tippaa, että sommoro, vuoden päästä nähdään. Tällä kertaa tulen jo heti jouluksi käymään, kahta perheenjäsentä pääsee moikkaamaan puolen tunnin junamatkan vaivalla ja pahimman ikävän sattuessa Suomeen lentää parissa tunnissa, joten en ihan ymmärrä, mistä tässä nyt pitäisikään liikuttua. Varmasti pelipaikoilla olen ajoittain eri mieltä, mutta ikävöidään vasta sitten. Sitä ennen nautin jäljellä olevista hetkistä Suomessa - silloin kun en stressaa, jännitä tai ahdistu. Viime yönä näin unta, että matkalla lentokentälle tajusin, etten ole pakannut mitään mukaan.
 |
| Sain ensiapupaketin Saksaan vietäväksi! En kylläkään mene vannomaan, selviääkö se sinne asti. |
Lähetä kommentti