Älä katso vaan kuvittele
keskiviikko 19. helmikuuta 2014
Kuten viime postauksessa jo mainitsin, käytiin tässä yhtenä päivänä elokuvissa Jennin kotinurkilla. Teatteri itse käsitti aulakahvilabaarin ja kaksi pienintä salia, mitä olen eläissäni nähnyt. Kaikki oli katosta lattiaan asiaankuuluvasti dekadentisti ränsistynyttä, ja filmiprojektorit surisivat tunnelmallisesti. Miksei meillä Suomessa?
Elokuvaksi valittiin puolalainen Imagine, joka kansainvälisesti sijoittuu Lissaboniin ja kertoo sokeasta englantilaismiehestä. Ian saapuu Lissaboniin opettamaan yksityiskoulussa niin ikään sokeita lapsia käyttämään muita aistejaan pärjätäkseen maailmassa, jossa veden kaataminen lasiin ja koulun sisäpihan läpi käveleminen ovat haasteita. Rakkautta on tietty ilmassa sekä törmäyskurssia koulun johtajan kanssa. Keppiin tukeutuminen muuttuu kysymykseksi itseluottamisesta ja holhoamisesta, vapaudesta olla oma itsensä ja kuin muut. Ja missä lopulta menee näkemisen ja todellisuuden raja?
Elokuva oli tosi vaikuttava. Näkökykyisenä ei tietenkään pysty kuvittelemaan, miten sokeat hahmottavat maailmaa, mutta Imagine onnistui antamaan siitä pientä osviittaa ja herättelemään monenlaisia ajatuksia. Tykkäsin myös, miten filmi on toteutettu. Vaikka se onkin hyvin visuaalinen, fiksut kuvakulmat eivät paljasta katsojalle mitään turhaa, ja voimistetut ympäristön äänet herättävät kuulon. En ole koskaan hahmottanut ympäristöäni tarkemmin eri aisteilla kuin teatterista ulos astuessa - joskin toikkaroin menemään sitäkin enemmän, kun en luottanut enää näkööni.
Lähetä kommentti