2015 pähkinänkuoressa
keskiviikko 30. joulukuuta 2015
Niin sitä vaan taas yksi vuosi alkaisi olla pulkassa. Jälleen ollaan tärkeiden päätösten äärellä (Mitä ginidrinkkejä sitä uutena vuotena joisi?), mutta sitä ennen taitaa olla vuosikatsauksen paikka.
2014 päättyi vaihtovuoden jälkeiseen sopeutumistahmeuteen, ja samat tunnelmat jatkuivat koko alkuvuoden. Talveen toi valoa vuoden paras opiskelijatapahtuma eli akateemisen kyykän MM-kilpailut sekä rutiinien löytyminen arkeen ja opiskeluun – sanokoot spontaaniuden puolestapuhujat mitä vain, itse olen vannoutunut rutinoitumisen ja säännöllisen arjen kannattaja, ilman niitä muuttuisin tuota pikaa Ellun kanaksi.
Rutiineista huolimatta kevätlukukauden kurssit pyörivät sentään sen verran joustavasti (ts. niiden suorittamista saattoi lykätä hamaan tulevaisuuteen), että ehdin viettää alkuvuoden tiiviisti elämäni rakkauden brassijujutsun parissa. Onkiniemen salista tulikin lähes toinen koti, ja painiakkojen kannustamana kokeilin elämää mukavuusalueen tuolla puolen treenimäärien, leirien ja elämäni ensimmäisten kisojen kanssa. Parhaina aikoina paini buustasi onnellisuusastettani entisestään ja pahimpina päivinä juuri endorfiinihuurujen ja treenikavereiden ansiosta jäi pelihousut repimättä.
Blogi vietti motivaatiopulassa hiljaiseloa pari kuukautta. Sinä aikana ahkeroin kandin kasaan, järkkäsin into piukeena synttäribrunssin (josta en ottanut kuvan kuvaa todistusaineistoksi! En ole vieläkään antanut itselleni anteeksi) ja menetin sydämeni porukoiden uudelle ottopojalle, maailman hurmaavimmalle welsh corgille.
Toukokuussa käväisin myös siskonpojan 1-vuotissynttäreillä Saksassa. Pikavisiitti vaihtovuoden menomestoille tuntui aivan liian kotoisalta juuri, kun olin päässyt hieman Suomeen sisään, ja olisin oikeastaan halunnut jäädä siltä istumalta germaanimaahan.
Vaan takaisin oli tultava paiskomaan töitä ja suorittamaan keväältä roikkumaan jääneitä kursseja. Kesä-heinäkuuhun ei oikeastaan juuri muuta mahtunutkaan, ja kuukauden treenitauko hajotti pahasti. Alkukesä meni paksussa hernerokkasumussa, ja sitä suorittamisrumbaa en halua toistaa kyllä enää koskaan.
Heinäkuun lopulla karistin jälleen Suomen pölyt ja aloitin puolen vuoden harjoittelun Wienissä. En ollut valmistautunut reissuun henkisesti juuri laisinkaan mutta solahdin silti Itävaltaan kuin kala veteen. Ensimmäiset pari kuukautta leijuin käsittämättömässä zen-tilassa: kesän stressi katosi itsestään, tutustuin kaupunkiin, aloitin taas bjj:n paikallisella salilla ja yritin selvitä järjettömistä helteistä hengissä. Päällimmäisenä tunteena olin täydellisen onnellinen asuessani jälleen saksankielisessä maassa ja vieläpä niin ihanassa kaupungissa.
Syksyllä arki palautti haahuilijan maanpinnalle. Suoritin töiden ohessa pari kurssia äärettömän nihkeästi mutta lopputuloksena sain vihdoin kandinopinnot kasaan (neljän ja puolen vuoden opiskelun jälkeen, heh...). Loppusyksystä sain siskon ja pari Suomi-neitoa vieraaksi ja kyläilin itse Budapestissa. Arkeen uppotumisen jälkeen kaupunkilomailu ja kaduilla haahuilu muistutti, kuinka onnekas olen saadessani asua hetken Keski-Euroopan ytimessä.
Joulukuu on mennyt visiiteistä toipuessa ja voimia kerätessä. Kipaisin taas siskon luona viettämässä itsenäisyyspäivää. Samalla reissulla ehdin yhdeksi illaksi myös Mainziin fiilistelemään vaihtovuoden maisemia lempparipaikalliseni seurassa ja totesin, että siinä on loppujen lopuksi kyllä tosi kiva kaupunki.
Yleisemmin loppuvuoden teemana on ollut kaikenlainen pohtiminen, itseensä meneminen ja pieni eksistentiaalikriiseilykin. Kipuilusta ja vaikeista oloista on ollut kuitenkin hyötyä, ja nyt tuntuu, että olen päässyt oikeille jäljille niin itseni kuin tulevaisuudenkin suhteen. Tuleva vuosi on mukava aloittaa järjestetyillä aivoituksilla.
Odotan vuotta 2016 innolla ja jännityksellä. Wieniä on onneksi vielä kuukausi jäljellä, minkä jälkeen aikomuksena on tahkota kevään kursseja hiki hatussa ja ottaa Tampereesta ilo irti. Mikäli kaikki menee kuin Strömsössä, on sitten aika siirtyä aivan muihin juttuihin. Kutkuttavaa!
Elämänmuutos ei koske toivottavasti pelkästään ulkoisia puitteita, sillä olen kehitellyt päänsisäistäkin projektia. Aion nimittäin olla tyytyväinen omaan elämääni – ehkä jopa onnellinen, jos nyt aivan villiksi heittäydyn. Olen koulinut itsestäni tavattoman lahjakkaan stressaajan, mutta elämästä saattaisi saada vähän enemmän irti, jos eläisi nykyhetkessä eikä miettimällä ensi viikon tehtävälistaa. Nyt on siis korkea aika potkia alter egoni Stressi-Erkki pihalle. Samalla ajattelin opetella tajuamaan, että voin oikeastaan olla tyytyväinen elämääni ihan sellaisenaankin.
2015 ei ole ollut elämäni paras vuosi, jota jälkeenpäin muisteltaisiin pelkillä kultareunuksilla. Se on ollut kuitenkin kaikkien töyssyjen, nihkeyksien ja jumien jälkeenkin (ja juuri niiden takia) huikean tärkeä. Maailmasta, tai ainakin Euroopasta, on tullut hurjasti pienempi ja elämästä paljon jännittävämpää. Kaikista parasta on tunne siitä, että tiedän vihdoin, mihin suuntaan mennä ja taidan jopa olla tarpeeksi rohkea askeltaakseni sinne päin. Katsotaan sitten vuoden päästä, kuinka pitkälle on päästy.
