Elämänviisauksia lukiosta
perjantai 19. helmikuuta 2016
Piipahdin eilen entisessä lukiossani, kutakuinkin ensimmäistä kertaa sitten abivuoden. Nostalgiaa oli omiaan lisäämään vierailun sattuminen juuri penkkaripäivälle – siitä on tasan viisi vuotta, kun itse viskoin Omareita Pikku-Myynä rekan lavalta. Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, ei se päivä ollut täynnä mitenkään elämää suurempia tunteita, aivan kuten ei wanhojen tanssit tai muutkaan spektaakkelitapahtumat.
Ihan tavallisiin päiviin noiden tunkkaisesti maalattujen seinien sisälle sen sijaan mahtuu lämpimiä muistoja vaikka millä mitalla. Kaikkien kasvukipujenkin keskellä opinahjossamme vallitsi aina välittävä ja rento ilmapiiri, jossa jokainen sai olla sellainen kuin sattui olemaan. Miten se on mahdollista vajaan 400 murrosikäisen yhteisössä, sitä en ole koskaan täysin ymmärtänyt.
Eilen pullakahveilla pyhimmästä pyhimmässä eli opehuoneessa saatoin päästä hiukan lähemmäs arvoituksen ratkaisua. Teoriani on, että jos johto kannustaa opettajia toteuttamaan itseään opetuksessa ja projekteissa, riittää opettajilla siinä sivussa innostusta kiinnostua myös opiskelijoistaan. Ehkä tällainen humaani välittäminen toisista ihmisistä heidän itsensä vuoksi leviää itsestään myös opiskelijoiden keskuuteen, eikä sellaisessa ilmapiirissä toisten henkiselle muiluttamiselle tai kyynärpäätaktiikalle ole tarvetta.
Mitäpä jos tätä soveltaisi muussakin elämässä näin lukion jälkeenkin? Antaisi itsensä nauttia siitä mitä tekee ja pyrkisi kiinnostumaan muista ihmisistä, omassa lähipiirissään ja sen ulkopuolella?
Ooooo käviksä moikkaamassa matikanopea?
VastaaPoistaIkävä kyllä en vaan saksanopea. Täytyypä joskus käydä visiteeraamassa uudestaan.
Poista