Brasilialaista jujutsua harrastaessa tulee aina silloin tällöin mieleen, miksi ihmeessä teen tämän itselleni. Ajatuksella ei ole mitään tekemistä motivaatiopulan kanssa, sen sijaan terveen itsesuojeluvaiston kylläkin.

Kaikkien näiden enemmän tai vähemmän aktiivisten kamppailulajivuosien aikana olen toki säästynyt suuremmilta haavereilta - koputan puuta - mutta etenkin brassiin on puolentoista vuoden aikana kuulunut kaikkea pientä kivaa. Pari ihokummajaista ynnä muuta alussa, kun oma bakteerikanta ei ollut vielä kotiutunut salin kollektiiviseen bakteeristoon (kyllä, desinfioinnista huolimatta). Ilman mustelmia tuntuu kuin elämästäni puuttuisi jotain, ja viime kesänä lähinnä jannujen kanssa painiessa olisin mennyt täydestä kotiväkivallan uhrina. Korvanlehdet tuppaavat turpoilemaan välillä, keskivartalojumi on pysyvä olotila ja mahtuupa pieni lihasrevähdyskin joukkoon. Viimeisimpänä en ole kahteen viikkoon pystynyt taivuttamaan vasenta nimetöntä nyrkkiin asti. Ihan hyvä lista, kun yleensä en saa loukattua itseäni liikunnalla vaikka yrittäisinkin. Kaiken kaikkiaan olen puhtaasti onnellinen, että olen selvinnyt näin vähällä – kop kop.

Ja sitten vielä kirkkain silmin meinaan, että tämähän on kaikki aivan normaalia eikä brassista enää laji parane. Treenikaverin selitys addiktioasteelle onkin, että painiessa kroppa joutuu niin infernaalisiin tilanteisiin, että siitä selvitessä endorfiinipläjäys on vertaansa vailla. Niin tai näin, meitä taitaa tuolla salilla käydä aika monta sellaista, jotka emme osaa enää kuvitella elämää ilman brassia.

Vaan eihän tätä ole kukaan tainnut ihan täysjärkiseksi puuhaksi väittänytkään.

Lähetä kommentti

Someikonit © JH / Koodikielellä.blogspot.fi. Sisällön tarjoaa Blogger.

Instagram