Pari turistitärppiä Wieniin
keskiviikko 3. helmikuuta 2016
Kaikki kahta viikkoa pidempään ulkomailla olleet tietänevät kysymyksen, eikö ole vaikeaa olla perheestä erossa ja kuinka vanhemmat ovat päästäneetkin jälkikasvunsa kauas. En ole oikein ikinä tajunnut moista kysymyksenasettelua, hyvät välit kun eivät nähdäkseni vaadi jatkuvaa maantieteellistä läheisyyttä.
Onhan siinä sitä paitsi kiistattomat etunsa, jos jälkikasvu huitelee pitkin maailmaa: pääsevät vanhemmatkin näkemään uusia paikkoja! Niin vain meidänkin porukat korkkasivat tammikuussa Wienin (ja viinin, ai että näitä puujalkoja), ja allekirjoittanut pääsi vielä kerran turistioppaana kaupungille pyörimään.
Visiitti oli kaiketi vierailijoiden mieleen, ja opas ainakin tykkäsi. Oli kiva kierrellä vielä viimeisiä kertoja ajan kanssa prameiden pytinkien lomassa ja kuikuilla tuttuja maisemia taas turistin silmin. Pääasiassa pyörittiin samoilla tutuilla mestoilla 1. ja 7. kaupunginosassa. Siitä huolimatta tuli nähtyä muutamia uusiakin juttuja – esimerkiksi Espanjalaisen ratsastuskoulun tallit. Suhtaudun lähtökohtaisesti varsin epäluuloisesti kaikkiin turistihössötyksiin, mutta kierros lipizzalaisten korvienhöristelijöiden parissa päältä 400 vuotta sitten perustetussa ratsastuskoulussa oli tosi mielenkiintoinen myös, vaikkei hevosista mitään ymmärtäisikään.
Yksi museokin saatiin mahdutettua mukaan, poikkeuksellisesti allekirjoittaneen toiveesta. Paraatipaikoilla sijaitsevat luonnon- ja taidehistorialliset museot ovat jo rakennuksinakin niin jäätäviä, että pitihän jompikumpi käydä sisältäkin tarkastamassa. Taidehistoria ei tällä(kään) kertaa kutsunut, mutta luonnontieteellinen museo oli kyllä visiitin arvoinen, ihan jo megalomaanisten sisätilojensakin puolesta. Rehellisyyden nimissä taisin kiinnittää enemmän huomiota kameraani kuin näyttelykappaleisiin, mutta kyllä siellä katseltavaa riitti meikäläisellekin. Vanhanaikaiset lasiset näyttelykaapit toivat aivan oman charminsa kiertelyyn.
Yksi museokin saatiin mahdutettua mukaan, poikkeuksellisesti allekirjoittaneen toiveesta. Paraatipaikoilla sijaitsevat luonnon- ja taidehistorialliset museot ovat jo rakennuksinakin niin jäätäviä, että pitihän jompikumpi käydä sisältäkin tarkastamassa. Taidehistoria ei tällä(kään) kertaa kutsunut, mutta luonnontieteellinen museo oli kyllä visiitin arvoinen, ihan jo megalomaanisten sisätilojensakin puolesta. Rehellisyyden nimissä taisin kiinnittää enemmän huomiota kameraani kuin näyttelykappaleisiin, mutta kyllä siellä katseltavaa riitti meikäläisellekin. Vanhanaikaiset lasiset näyttelykaapit toivat aivan oman charminsa kiertelyyn.
Ratsastuskoulun ja taidehistoriallisen museon löytää toki turistina varsin vaivattomasti, siinä mielessä mistään tärpeistä ei ole kyse. Sen sijaan hieman tuntemattomampana vinkkinä turistirysien välttelijöille olisi tarjolla Justizcafe. Oikeuspalatsin työpaikkakahvila ei itsessään aiheuta kummempia riemunkiljahduksia saati ihastuksenhuokauksia, ja sinne pääseminen on pieni jännitysnäytelmä turvatarkastuksen elämäänsä kyllästyneen vartijan ansiosta. Enpä olisi itsekään koskaan eksynyt paikalle ilman tuttavan vinkkiä varsin passelista näköalasta.
Kieltämättä heti parlamentin takana sijaitsevan juristien tyyssijan terassilla jaksoi tuijotella ensimmäistä kaupunginosaa tovin jos toisenkin. Mieleenpainuvinta kokemuksessa oli rauha. Tiistai-iltapäivänä itse kahvila alkoi jo hiljentyä, eikä paikkaa voi mistään turistiryntäyksestä syyttää. Maisemien ihailu niin keskeisellä sijainnilla oli hämmentävää, kun kuuli vain liikenteen rauhallisen hurinan ja kattoterassikin oli kokonaan meidän seurueen riistaa.
Lähetä kommentti