Eikö olekin jännittävää, kuinka eri tavalla ihmiset kiinnostuvat asioista? Tätä olen pohtinut muutamaankin otteeseen astetta vakavammin valokuvaavan teekkarikaverin kanssa. 

Meikälle valokuvaus on kehittynyt Lapasen myötä rakkaaksi harrastukseksi, ja usein juuri blogin kuvamateriaalin perässä tuleekin juostua kamera kädessä. Tämä näkyy myös siinä, mitä kuvaan ja mitä en. Olen jotenkin jämähtänyt reissujen ja maisemien taltiointiin, ja harvemmin tulee kotonakaan otettua kuvia. Ruokaa, sisustusta, ihmisiä, kaupunkinäkymiä tai liikkuvia kohteita on yllättävän haastavaa kuvata – oikeastaan kuvaamisen aloitettuani olen alkanut ymmärtää, kuinka vaikeaa ylipäätään mikään valokuvaaminen on.



Pitkän ajan tavoitteenani on oppia tallentamaan arkielämää ja siihen kuuluvia ihmisiä. Salakavala juoneni on ollut alun perin ryhtyä kokopäiväiseksi paparazziksi niin, että kaverit tottuvat pakon edestä räpsimiseen. Samalla saisin itsekin harjoiteltua tilannekuvaamista. No, oikeassa elämässä kamera on viime aikoina harvemmin kulkenut mukana, mutta ehkäpä tämä projekti nytkähtää taas hiljalleen käyntiin.

Tilanteista saattaa toki vahingossakin saada hyviä räpsyjä. Mitä en sen sijaan yhtään osaa on henkilökuvaus. Miltä etäisyydeltä pitäisi kuvata, mihin tähdätä, mikä tausta näyttää hyvältä ja ennen kaikkea, miten ihmeessä sitä mallia ohjataan, kun ei itsekään tiedä, mikä valokuvissa toimii? Aivan utopistisiin sfääreihin mennään, kun aletaan puhua valon manipuloinnista, valotusajalla leikkimisestä tai ylipäätään kameran toiminnoista. Ehei, manuaaliasetuksiin siirtyminen on riittänyt meikäläiselle hifistelyksi.



Siinä missä minä räpsin tyytyväisenä Olympuksellani kuvia vain luonnonvalossa enkä ymmärrä valokuvaamisen tekniikasta juuri mitään, on ollut todella jännittävää olla muutamalla kuvaussessiolla kaverin kanssa. On studiota, erillisiä salamavaloja, varjoja, ja pelkkä kamerakin maksanee enemmän kuin meikällä on tilillä rahaa. Insinööri-ihmisenä kaveri askartelee siihen päälle tietysti ties mitä tuulikoneita ja lennokkeja, koska mitäpä sitä ei tekisi eeppisten kuvien vuoksi?

Sen näköinen oli viime kerran ex tempore kuvaussessiokin. Kaikkinensa siinä meni kuutisen tuntia aikaa, eikä trampoliineja, salamavaloja tai photoshopia säästelty (ei myöskään pitsaa). Siltä ja viime kesän kuvausreissulta opin muun muassa, kuinka vähän valokuvauksesta ymmärrän ja kuinka vaikeaa mallina oleminen voikaan olla. :')

Toisaalta kerran kahvilla istuessa tuli puheeksi ikuisuusoperaationi arjen tallentaminen. Kaveri jäi pohtimaan konseptia ja tuumasi, ettei ole itse koskaan ajatellut valokuvaamista siltä kannalta. Niin, kaipa valokuvaustakin voi lähestyä suunnilleen yhtä monelta kantilta kuin on kuvaajiakin?


Suurkiitokset kaverille kaikista postauksen otoksista! Lisää eeppisiä kuvia (ilman meikäläisen pärstää joka puolella) löytyy Aleksin portfoliosta sekä firmansa Kuvakäen sivuilta.

Lähetä kommentti

Someikonit © JH / Koodikielellä.blogspot.fi. Sisällön tarjoaa Blogger.

Instagram