Ramppikuumetta vierailla kielillä
sunnuntai 24. huhtikuuta 2016
Puuh mikä loppuviikko. Helsinki kutsui tällä kertaa varsin virallisissa merkeissä, kun käytiin esittelemässä saksankurssilla tehty tutkimus elämäni ensimmäisessä konferenssissa. Lisäksi lauantai kului virallisessa saksankokeessa, joten aivoparkani olivat kaikesta ponnistelusta aivan puhki, kun pääsin illalla vihdoin kotiin asti.
Kokeesta viis, mutta saksankielinen konferenssiesiintyminen tuppasi vähän jännittämään – olkoonkin että olin itse äänessä 5 minuuttia ja vetovastuu oli luojan kiitos ryhmämme natiivisaksalaisella. Konferenssit ja kaikenlaiset Aikuisten Työelämätapahtumat ovat kaltaiselleni farkuissa ja rikkinäisissä tennareissa kulkevalle opiskelijalle varsin tuntematonta aluetta. Tällä kertaa piti itsekin kontribuoida, vieraalla kielellä ja yleisönä puoli salia tuikituntemattomia professoreita, lehtoreita ja opettajia. Juuri ennen vuoroani päässä liikkui tismalleen samat pakokauhuiset ajatukset kuin painikisoissa ennen matolle tepastelua: "Mikä pirun pakko sitä oli tähänkin tilanteeseen ehdoin tahdoin änkeä?"
Meikäläisen brassijujutsukisathan eivät ole tähän mennessä menneet ihan putkeen, mutta esitys onnistui jopa hyvin. Minulla ei ole luonnostaan erityistä hinkua parrasvaloihin, eikä tilannetta ole helpottanut, ettei yksikään viimeisen 5 vuoden aikana pitämistäni esitelmistä ole ollut suomeksi. Ahteri edellä puuhun –taktiikka on kuitenkin toiminut siinä mielessä, että jännitys on tasaantunut kielitaidon kasvaessa. Muutamaan otteeseen olen jopa yllättänyt itseni nauttimasta esiintymisestä. Niin kävi myös tällä kertaa. Spontaanit vitsit ja muut improvisoinnit loistivat poissaolollaan, mutta kaiken sen jännityksen keskellä oli kiva huomata pärjäävänsä hyvin.
Asiaa auttanee myös se, että pidän saksan puhumisesta valtavasti, siinä missä englanti on pikemminkin työkalu ja ranska puhdasta pakkoa. Niinpä eilenkin oikein harmitti kielikokeen puhutun osion päättyessä, sillä olisin mieluusti hölöttänyt vaikka kuinka paljon lisää.
Lähetä kommentti