Sitä helposti luulisi, ettei valokuvaaminen nyt niin vaikeaa ole – sen kun tähtää ja räpsäisee. Kyllä viidenkymmenen otoksen joukkoon yleensä eksyy pakostakin pari mukiinmenevää. Tiettyyn pisteeseen asti homma toimii, mutta mitä enemmän räpsii, sitä amatöörimmäksi itsensä ikävä kyllä tajuaa.
Istuin loppusyksystä kuvajournalismin luennoilla. Torstai-iltaisin nuhjuisessa luentosalissa minulle avautui uusi maailma, jonka olemassaoloa en ollut aiemmin edes ajatellut. Katuvalokuvauksen kehitystä ja Life-lehden kuvaesseitä pohtiessa valkeni, että valokuvilla voi tehdä muutakin kuin kuvittaa: niillä voi kertoa faktaa ja fiktiota, antaa äänen tai viedä sen, kertoa kuvaajan silmin eikä sanoin.
Harmi vaan että tarinointi vaatinee astetta suurempaa näkemystä kuin perinteinen "tuurilla ne laivatkin seilaa" -metodi.
Sittemmin olen pohtinut, millaisia tarinoita allekirjoittaneen kuvat kertovat. Joskus kai pysäytettyjä hetkiä, toisinaan taas epäolennaisia sivuseikkoja. Juonellisia punaisia lankoja tai toimintapätkiä sen sijaan näkyy harvemmin. Blogissa yksityiskohdat ja staattisuus tietenkin korostuvat, eikä läheisten pärstiä raaski tapetoida tänne muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta kyllä meikältä uupuu vielä tietty näkemys muussakin kuvaamisessa. Olen kiinnittänyt lähinnä huomiota siihen, että kuvista saisi jonkun näköisiä, mutta ai niillä pitäisi vielä jokin sanomakin olla?
Sanottavan lisäksi vaikeaa on kuvakulmien löytäminen. Ylläolevasta Sulo-koirasta ehdin räpsiä ties kuinka monta kuvaa, ennen kuin mieleen tuli kyykätä koiran tasolle. Tilannekuvauksessa ihmisten selkien taltioiminen harvoin selventää itse tilanteesta mitään, dynamiikasta puhumattakaan. Olen niin tottunut katsomaan maailmaa omasta vinkkelistäni puolentoista metrin korkeudelta, että siitä poikkeavien katsantotapojen löytäminen on varsin työlästä puuhaa.
Toisaalta näissä haasteissahan valokuvaamisen juju nimenomaan piilee. Miten ensinnäkin välittää muille se, minkä itse näkee, ja toisekseen mitä uusia tapoja katsoa maailmaa valokuvaaminen opettaakaan. Eipähän käy tylsäksi tämä räpsiminen!
Sitä paitsi on tässä vuosien varrella kehitystäkin tapahtunut, ja tunnustan olevani varsin usein kuviini aivan tyytyväinen. Nämäkin joulukuisesta iltapäiväistä Pohjanmaalla kertovat kuvat välittävät toivon mukaan jotain viboja, ja jos ei muuta niin oli niitä ainakin kiva ottaa.
