Sain kerran tädiltäni joululahjaksi silmänympärysvoiteen. Olin 24-vuotias ja kysyin, oliko kyseessä hienovarainen vihjaus, että rypyt odottavat jo nurkan takana. Ilmeisesti oli, sillä ”kyllähän tuon ikäisenä silmänympärysvoide jo kuuluu asiaan." Pyh, sanoin minua, mutta otin lahjan kuitenkin vähin äänin käyttöön. 

Olen tätä nykyä 26-vuotias, eli kolmekymppisiä juhlitaan ennen kuin huomaankaan. En ole kuitenkaan vielä ikinä mieltänyt itseäni aikuiseksi. Siihen käsitteeseen sisältyy vielä paljon sellaisia kaukaisia käsitteitä kuten kokopäivätyö, asuntolaina ja hääsuunnitelmat, jotka ovat pitäneet aikuisuuden turvallisen välimatkan päässä identiteetistäni. Aika ei kuitenkaan tunne armoa. Viikonloppuna heräsin myöhäisen illan jälkeen ja löysin peilistä ensimmäiset merkit vanhentuneista silmäkulmista – silmänympärysvoiteista huolimatta, saakeli. Sen suurempaa kriisiä havainto ei sillä hetkellä aiheuttanut, mutta jäin silti pohtimaan, missä kaikessa aikuisuus onkaan ottanut minut kiinni. Ihan tässä lähiaikoina on ollut moniakin hetkiä, kun olen havahtunut toteamaan, etten ehkä olekaan enää ihan niin nuori.

Pidän pienemmistä kaupungeista. Muutama vuosi sitten Tampere tuntui auttamattoman pieneltä, ja parin miljoonan asukkaan kaupungit olivat vasta sitä jotain. Nyt Manse on ihanan kompakti, kun taas Hampurin väenpaljous uuvutti meikäläisen.

Hittibiisit ovat kakofoniaa ja jumputus käy korviin. Sen sijaan olen kuunnellut kotona viime aikoina muun muassa bossanovaa, gypsy jazzia ja akustista ranskalaista musiikkia. Yle Puhe ja Vivaldi, täältä tullaan!

Olen tämän talven mukana opiskelijaprojektissa, jossa on huippuporukkaa – pääosin varsin nuorta sellaista. Kerroin eräässä illanvietossa ylpeänä anekdoottia siitä kerrasta, kun olin Hampurissa ulkona aamuun asti. Nuoremman polven opiskelijoilta meni tarinan pointti vähän ohi silkasta järkytyksestä: Häh, kävit vain kerran ulkona?!” Tunsin itseni mummojäseneksi.

Olen lain silmissä tarpeeksi vanha adoptoimaan lapsen. 

Ja sitten tietenkin se viimeinen testi. Kyllä, kunnon juhlista toipumiseen menee koko alkuviikko, ja joskus seuraavan päivän päänsärkyyn riittää pari lasia viiniä. Aika harvoin edes tekee mieli ottaa sen enempää. Kaukana ovat opiskelijabilevuodet, kun menojalka vipatti ja alkoholin pelkäsi loppuvan maailmasta.


Peliä ei ole kuitenkaan vielä täysin menetetty! Minulla on vielä tämä lukuvuosi aikaa nauttia vastuuttoman opiskelijan elämästä ja aikatauluttomuudesta. Asun alivuokralla, minulla ei ASP-tiliä enkä haaveile tähän hätään omistusasunnosta saati omasta autosta – mieluiten en aja ollenkaan vaan istun muiden kyydissä kuten kunnon siipeilijä konsanaan. En edes tiedä, missä kaupungissa tai maassa olen puolen vuoden päästä. Yritän kovasti olla ottamatta itseäni liian vakavasti.

Kyllä nyt on niin, rakas aikuisuus, että katsotaan asiaa uudestaan sitten kolmenkympin tuolla puolen.

En ole erityisen aktiivinen blogien lukija. En voinut kuitenkaan olla innostumatta, kun kirjoittaja-idolini ja estetiikkaguruni Eeva Kolu palasi bloggaamisen pariin perustamalla kollegansa Jenna Kämäräisen kanssa Uusi Muusa -median. En seuraa Uutta Muusaa päivittäin, mutta sen kerran kuussa, kun blogiin eksyn, ahmin helposti kaikki artikkelit kerralla. Molemmilla naisilla on kynä hallussa ja ihanan positiivinen elämänasenne. Artikkeleita lukiessa mieleeni kuitenkin muistuu, mikä blogiskenessä on viime vuodet tökkinyt: kaupallistuminen.

Älkää käsittäkö väärin, en halua tuomita yhteistyötä bloggaajien ja yritysten välillä. Ammattimaisen ja esteettisen blogin aktiivinen pyörittäminen vie mielettömästi aikaa, ja ymmärrän hyvin haaveen pystyä elättämään itsensä, vaikka vain osittainkin, tekemällä jotain niin henkilökohtaista ja omassa päätösvallassa pysyvää kuin blogia. On monia päätoimisia bloggaajia, joiden kirjoituksia on ilo lukea. Yhteistyöpostaukset voivat olla tietenkin myös oikeasti kiinnostavia ja hyödyttää lukijaa.

Ongelman ydin ei nähdäkseni ole niinkään se, kirjoittaako bloggaaja yrityksen tuotteesta korvausta vastaan vai ei. Enemmän häiritsee erityisesti lifestyle-blogeihin – ja moneen muuhunkin asiaan – sisäänrakennettu ajatus kulutusjuhlasta ja arjen luksuksesta. 10 tapaa tehdä arjestasi hohdokkaampaa! Näin hemmottelet itseäsi! Kuluta, koska olet sen ansainnut! Tässä on jotain mätää – sen lisäksi, että nyt liikutaan vaarallisen lähellä nimeltä mainitsemattoman kosmetiikkajätin slogania. Mitä tekemistä rahan hassaamisella on loppujen lopuksi itsensä arvostamisella? Ja miksi arjen pitää olla luksusta? Luksus on hienoa nimenomaan siksi, ettei se ole arkea. Jos luksuksen tuo arkeen, siitä tulee arkea – usein vain huomattavasti kalliimpaa sellaista.


Koko hommassa häiritsee eniten kaksi asiaa. Niin hienoa kuin kuluttaminen ja uuden hankkiminen onkin, tiedämme samalla kaikki, ettei se ole maapallon kannalta millään tasolla kestävää. Toisekseen ajatus, että voi tuosta noin vaan ostella kaapit täyteen hajuvesiä ja kokoustaa vaihteeksi ravintolassa skumppalaseja kilistellen, on äärettömän eksklusiivinen. Kenellä on siihen oikeasti varaa?

Jos rehellisiä ollaan, ei minulla ole varaa huudella, paitsi kokemuksen syvällä rintaäänellä. Hajuvesiin en ole koskaan tuntenut suurta vetoa, mutta hassaan rahani surutta aina vain kalliimpaan aamukahviin ja kotiutin juuri Iittalan alennusmyynnistä kasan astioita, joista taloudessani ei varsinaisesti ole puute. Ympäröin itseni mielelläni kauniilla asioilla ja esimerkiksi Saksan-reissuilla olen aina nauttinut siitä, että arkeni on näyttänyt enemmän sellaiselta, mistä haaveilen – toisin sanoen olen voinut kuluttaa enemmän kuin Suomessa. Tunnistan itseni lifestyle-blogien tuotehehkutuksista ja somessa kiinnostun  sisällöistä, jotka lupailevat ylellistä elämäntyyliä, oli se sitten design-huonekaluilla sisustettu koti tai  kuva afterwork-lasillisista samppanjabaarissa.

Ehkä blogimaailman samakuluttajakeskeisyys niin kovasti häiritseekin juuri siksi, että tunnistan siitä itseni kiusallisen hyvin. Toisaalta blogi on persoonallinen ja ilmaisuvoimainen kanava, jolla voi kertoa omista ajatuksistaan juuri siten, kuin itse haluaa. Onhan se nyt aika surkeaa, kuinka suuri osa koko skenestä on typistynyt markkinointialustaksi, ja kuinka suuri osa meistä lukijoista ja kirjoittajista on lähtenyt siihen mukaan.

Materialistisen onnen ja ekologisesti kestävämmän elämäntavan ristitulessa päivän viisaus löytyi ystävän hiljattain kertomasta anekdootista. Hän oli harmitellut kukkakaupan tädille, ettei raaski ostaa leikkokukkia useammin. Kukkakauppias oli vastannut, että kukathan ovatkin luksuselementti arjessa, ei niitä kuulu ostaa joka päivä. Siinä vasta viisas nainen (ja riipivän rehellistä puhetta, kun elanto riippuu leikkokukkien myynnistä).



Haaveilin ensimmäisestä Suomi-viikosta paljon: Intensiivisen opiskelukevään ja kesän kokopäivätyön jälkeen tuntui lähes utopialta lomailla viikko ennen koulun alkua. Ei aikatauluja, ei 9 tunnin työpäiviä, nada. Voisin tehdä mitä vaan huvittaa!

N. vuoden opiskelijana pitäisi tietenkin tietää jo paremmin. Oho, perjantaina olikin jo luento? Tehtävälista täyttyy kaikesta pienestä sälästä. Lounastreffien päätteeksi kaverit suuntaavat kirjastoon gradujensa kanssa ja jättävät miettimään, olenko itse vain unohtanut jonkin elintärkeän jutun, jonka parissa itsekin kuuluisi jo ahertaa. Ja se haaveilemani raikas alkusyksy ei ollut mielikuvissani ihan näin kylmä ja sateinen. 

Onneksi syyskuu ei kuitenkaan pääty ensimmäiseen viikkoon, ja tässä on vielä vaikka kuinka paljon aikaa nauttia syksyn omenista, ystävien seurasta ja koulunpenkille paluusta (lue: kynä- ja vihko-ostoksista, ei niinkään luennoilla istumisesta). Kolmen kuukauden maanpaon jälkeen Tampereella tuntuu riittävän vaikka mitä tekemistä, ja teinkin jo innoissani listaa kaikesta, mitä olen seuraaville Tampere-kuukausille suunnitellut. Aion muun muassa…

  • käydä elokuvissa (suunnitelmissa on Niagaran intellektuellit elokuvat, mutta ollakseni aivan rehellinen, myös Wonderwoman saattaa eksyä katsottavien listalle…).
  • nauttia museotarjonnasta. Listan kärjessä ovat Tampereen taidemuseon Backlight '17 -valokuvanäyttely sekä tietenkin uudistettu Muumimuseo.
  • tehdä syysretken Pispalan harjumaisemiin ja nauttia Café Pispalan brunssin jumalaisista pannukakuista.
  • saunoa Rauhaniemen kansankylpylässä tai Suomen vanhimmassa yhtä toiminnassa olevassa yleisessä saunassa Rajaportilla.
  • tehdä kävelyretken Petsamon puutaloalueelle ilmaisten syysomenien toivossa.
  • jatkaa Perjantaipullo-perinnettä eli järjestää kuukausittain viininmaistelut ystävien kanssa.
  • ostaa kilokaupalla kaiken maailman juureksia ja kokata paljon. Tervetuloa keittiööni raita- ja mustajuuret, eriväriset kukkakaalit, mustakaalit ja kurpitsat!
  • ihailla auringonlaskuja.
  • kantaa kirjastosta kotiin enemmän kirjoja kuin ehdin lukea. Alku näyttää jo varsin lupaavalta.
  • valokuvata! Sisällä ja ulkoilmassa, henkilökuvia, maisemia, omaa pärstää, kotia. 
  • jatkaa ystävän kanssa perinteisiä iltatee- ja portviinihetkiä. Emme kieltäydy myöskään iltaviinistä.


Intoiletteko tekin jo syksystä?

Se oli sitten siinä. Rakas Hampurin-koti on hyvästelty, kämppisten kanssa on ryystetty viimeiset viinit ja vain vähän ylipainoiset laukut raahattu lentokentälle. Suomen syksy odottaa. 

Kesä Saksassa tuntui tulevan ja menevän nopeammin kuin ehti kissaa sanoa. Hampuri kohteli meikäläistä kuitenkin hyvin. Kohdalleni osui paljon ihania ihmisiä – vaikka molemmat asuntoratkaisuni olivat kovin lyhytaikaisia, ottivat kämppäkaverit minut aina avosylin vastaan ja turvallisesti paikallisten siipien suojaan. Myös harjoittelussa yksi onni oli välittömät työkaverit ja rento ilmapiiri. Oikeastaan koko harkka itsessään oli yhtä onnea, joka antoi inpiraatiota tulevaisuuden juoniin.

Tällä kertaa tuntuu kuitenkin hyvältä palata Suomeen. Viime vuosina näiden reissujen jälkeinen paluu Tampereelle on harvemmin saanut minua varsinaisesti hyppimään riemusta, mutta nyt kotiin on jo hinku. Se on vaihteeksi oikein mukava tunne. 
Someikonit © JH / Koodikielellä.blogspot.fi. Sisällön tarjoaa Blogger.

Etsitkö jotain?

Instagram