Kriiseilen aika ajoin kehostani. Olen aina ollut kutakuinkin normaalipainoinen ja minulle on tärkeää pitää itseni edes jossain kunnossa. Siitä huolimatta on kausia, kun peilistä tuntuu näkyvän lähinnä maitovalas. Näin käy etenkin silloin, kun liikunta jää tyystin taka-alalle. Pienenpieni itseinhon poikanen alkaa nakertaa kehokuvaa sitä mukaa, kun lihakset katoavat ja kunto laskee. Mikään superurheilija en ole koskaan ollut, mutta viime vuosina minä-kuvaani on kuulunut myös säännöllinen liikunta, jonka soisin näkyvän kropassakin.

Kriisiä pukkasi taas tänä vuonna, kun ennen niin rakkaasta brasilialaisesta jujutsusta laski motivaatio ja sitä mukaa treenikerrat. Kesällä en tehnyt mitään, ja olo oli sen mukainen. Saanko minä olla näin huonossa kunnossa? Syksyllä raja tuli lopulta vastaan, joten lähdin etsimään liikunnan iloa muualta. Päätin kokeilla huvikseni crossfittiä, ja yllätykseni treeni-into löytyikin rinnallevedoista ja kyykkymaksimeista (boksihyppyjen ja yleisliikkeiden hauskuudesta en ole vielä sentään vakuuttunut). Treeneissä on pääsääntöisesti tosi kivaa, joskus suorastaan euforiaa, ja nekin kerrat, kun treeni on hirveää rääkkiä, on olo kuitenkin jälkikäteen muikea.

Oli se sitten crossfittiä tai painia, olen hämmentynyt siitä, mitä pari-kolme kunnon treenikertaa viikossa tekee omalle kehosuhteelle. Tietysti on aina kiva huomata jotain kiinteytymistä ja lihasmassan kasvua, mutta vähintään yhtä tärkeää on alkaa kunnioittaa kehoaan. Tosiaan, kehon pääasiallinen funktio on liikuttaa meitä, ei olla silmänilona. Minulle tämä on ollut tavattoman tärkeä ahaa-elämys erityisesti ikuisen jalkakompleksini kanssa. Reittä ja ahteria kun löytyy, eikä kaikkein kiinteimmässä muodossa. Toisaalta ne ovat vahvuuteni. Kyykyt ja maastavedot ovat ihan parasta, eikä vahvoista jaloista ole haittaa painissakaan. Kun ajattelen, mihin kaikkeen koipeni ja perberini pystyy, olen niistä oikeastaan ylpeä ja kiitollinen juuri sellaisina kuin ne ovat. Kehoa on helpompi arvostaa, kun sitä kohtelee hyvin.

Kropan treenaaminen on kuitenkin aina haaste pääkopalle. Kehon muuttumista salonkikelpoisemmaksi on koukuttavaa seurata, mutta siinä piilee vaara noidankehään, jossa aina voi olla paremman näköinen. Haluan opetella olemaan tyytyväinen ulkomuotooni myös sellaisena kuin se on juuri nyt – ei vasta sitten, kun painoa tippuu pari kiloa tai käsivarret ovat vähän lihaksikkaammat. Kehotyytyväisyyden suhteen avain onneen taitaakin olla, että uhraisi vähän vähemmän ajatuksia omalle navalleen ja sitä ympäröivien vatsalihasten timmiysasteelle. Elämässä on sentään tärkeämpiäkin asioista.

Gradu. Tuttavien ahdistusta seuratessa mietin pitkään, miksi ihmeessä  siitä pitää tehdä niin iso numero. Sen kun tekee vaan, ja sillä selvä. Sitten aloitin oman Ison G:ni, ja huomasin, että vaikeinta onkin nimenomaan se tekeminen.

On ihmisiä, jotka saavat asioita valmiiksi ilman deadlineja, ja sitten on niitä, jotka pyörittelevät ennemmin vaikka peukaloita kuin aloittavat tekemisen ennen viime tippaa. Lienee itsestäänselvää, kumpaan kastiin minä kuulun – sekä timanttiset että ei-niin-timanttiset aikaansaannokseni syntyvät vain paineen alla. Gradu ei ole osoittanut tässä poikkeuksen merkkejä. Palautus on vasta toukokuussa, joten mikäs kiire tässä on? Tekemättömyys ahdistaa jo nyt, mutta keskittymiskyky ei riitä täysipäiväiseen panostukseen. Sen sijaan olen tosi hyvä keksimään oheistekemistä. Teinkin listan muutamista lemppareistani:

Muut kouluhommat. Kiva aloittaa sitten puhtaalta pöydältä, kun pienemmät sälät on hoidettu alta pois. (Jos niidenkään deadline ei koita akuutisti, en siis tee mitään.)

Liikunta. Kas, treenit kätevästi yhdeltätoista niin, ettei sitä ennen eikä sen jälkeen oikein ehdi tehdä mitään. Taidanpa mennä.

Facebook. Itsestäänselvä klassikko.

Kahvitauko. Niinikään itsestäänselvä klassikko.

Yllättävä tarve hoitaa rästit pois alta. Pitäisiköhän maksaa puhelinlasku / varata kampaaja / vastata kaverin viikko sitten lähettämään viestiin nyt, ennen kuin unohdan?

Blogi. Nyt tekeekin oikeastaan mieli kirjoittaa, pakkohan se inspiraatio on hyödyntää! (Terveisiä vaan kaikille täältä yliopiston kirjastosta.)

Venyvät lounastreffit. Pitäähän ihmisen syödä! Jos koko aika menee vertaistukeen graduahdistuksessa, lasketaan sekin gradun edistämiseksi, eikö?

Kun keskittymiskyky on tätä ameeban luokkaa, on aika usein ikävä niitä hetkiä, kun dedikset paukkuvat ja asiat on pakko hoitaa kerralla kuntoon. Olen nimittäin varsin tehokas ihminen, kun muuta vaihtoehtoa ei ole – vaikka sitä ei ehkä yllä mainitun jälkeen uskoisi. Näinä prokrastinoinnin hetkinä olisin kuitenkin mielelläni ihminen, joka osaisi keskittyä olennaiseen ilman tiukkia aikataulujakin. Ja jos kaikki nyt kuitenkin pitää aina jättää viime tippaan, onko liikaa pyydetty, että aloittaisi sen stressaamisenkin vasta viime tipan lähestyessä?



Minulla on akuutti sisustusvimma. Viikon parin sisään olen selannut vanhat Dekon vuosikerrat ja viettänyt luvattoman monta tuntia Pinterestissä ja Facebookin sisustusryhmissä. Pyörittelen öisin mielessäni huonekalujen paikkoja ja pohdin sisustuksen värejä.

Syy tähän kaikkeen on, että meikällä on taas muutto edessä. Tällä kertaa en ole tosin vaihtamassa osoitetta ulkomaille vaan pysyttelen näillä näkymin samassa kaupunginosassa täällä Tampereella. Opiskeluaikana on tullut vaihdettua asuntoa kuin paitaa, ja niistäkin suurin osa on ollut väliaikaisratkaisuja. Nyt näyttää kuitenkin historiallisesti siltä, että minulla on tammikuussa oma asunto, jossa saan pysyä niin pitkään kuin sielu sietää. Olen tästä käänteestä vähintään yhtä hämmentynyt kuin onnellinen. 

Muuttointoa siivittää se, että saan kerrankin olla asunnon sisustuksen suhteen juuri niin nirso kuin haluan. Kimppakämpissä ja kalustetuissa alivuokra-asunnoissa on täytynyt elää toisten maut huomioon ottaen niin hyvässä kuin pahassa, mutta nyt pääsen vihdoin irroittelemaan. Ainakin mielessäni – käytännön toteutusta rajoittaa opiskelijabudjetti ja se, etten oikeastaan ole erityisen lahjakas sisustaja. Ympäröin itseni esineillä, joista pidän, mutta en ole hyvä hahmottamaan kokonaisuuksia, jolloin lopputulos jää helposti keskeneräiseksi. Kaiken kukkuraksi kynnys investoida sisustamiseen on ollut korkea, kun koskaan ei ole tiennyt, missä olen puolen vuoden kuluttua.

Onnekseni koti ei tunnetusti ole koskaan valmis, joten keskeneräisyys ja sillisalaattisisustus annettakoon anteeksi. Vaikka olisikin kivaa elää esteettisen harmonian keskellä, olen hyväksynyt sen tosiasian, ettei meikäläisen kodista ole näyteikkunaksi. Ei se kuitenkaan estä haaveilemasta, ja senpä takia Pinterest on ollut paras ystäväni viime päivinä (profiilini löytää muuten täältä, käy kurkkaamassa jos kiinnostaa). Mitä budjettiin tulee, luoja siunatkoon tori.fi:n! Olen jo kolunnut sen tarjontaa yötä myöten ja ehtinyt vakuuttua siitä, että kivannäköinen koti voi syntyä opiskelijankin kukkarolla. Kerrankin on aikaa ja intoa kytätä kaikkea kivaa kotiin, kun ei ole heti vaihtamassa – toivottavasti. 

Kirjoitin viime viikolla paljon. Oli koulujuttua, lehtiartikkelia ja tämä blogi. Blogissahan ei mitään tekstiä viime viikolta näkynyt eikä kuulunut, mutta minä kyllä yritin. Yhtenä päivänä aloitin kolmesta eri aiheesta, mutta joka kerta löysin itseni hakkaamasta päätä seinään. Lopulta siirsin kaikki räpellykset suosiolla roskakoriin ja soin itselleni blogivapaan.

Olen aina nauttinut omien ajatusteni pukemisesta sanoiksi, oli se sitten keskustelussa tai kirjoittaen. Kouluaikoina harrastin paljon pöytälaatikkoon kirjoittamista, ja nykyäänkin hamstraan blogin lisäksi pieniä juttuja kirjoitettavaksi. Kaikesta harjoituksesta ja innosta huolimatta kirjoittaminen itsessään on minulle usein kuitenkin vaikeaa. Alkuperäinen ajatus voi olla vaikka kuinka hyvä ja selkeä, mutta koskaan ei tiedä, mitä lopputulokseksi saa. Näkökulma on saattanut vaihtua matkan varrella pariinkin kertaan ja sanojen muotoilu onnistuu yhtä vaivattomasti kuin suossa kahlaaminen. Ja sitten on niitä päiviä ja viikkoja, jolloin aloittaa uudestaan ja uudestaan, mutta mikään ajatus toimi sanoina.

Pahimmillaan kirjoitusahdistuksen kourissa tekisi mieli heittää läppäri seinään ja käpertyä nurkkaan itkemään. Tällainen olo oli viime viikonloppuna, kun raavin kasaan yhtä lupaamaani tekstiä. Viattomasta puolentoista sivun kirjoituksesta paisui kolmen päivän urakka, jonka aikana ajatukseni luiskahtelivat otteestani kuin kultakalat ja mietin vain, miksi kukaan edes lukisi tällaista soopaa. Sitten vihdoin lauantai-iltana klo 19.20 junamatkalla Helsinkiin sain tiedoston vihdoin sähköpostiin ja paisuin ylpeydestä kuin pullataikina.

Kirjoittaminen ei ole koskaan vain kirjoittamista, vaan ajatustensa ja tietonsa seulomista järkeväksi kokonaisuudeksi, asiayhteyksien näkemistä ja avaamista, sanojen pyörittämistä ja hitunen luovuutta. Juuri se haaste onkin varmaan aina koukuttanut – mitä vaikeampi prosessi ja kivisempi tie, sen palkitsevampi on lopputulos. Sisäinen perfektionistini on aivan tyytyväinen tähän menettelyyn. Rehellisyyden nimissä olisi kuitenkin kiva oppia kirjoittamaan välillä myös viilaamatta jokaista kappaletta. Harkitsenkin itseni haastamista täällä blogissa vapaampaan kirjoittamiseen. Ehkä uskallan tarttua haasteeseen, ehkä en, mutta ainakin jää on taas yhden blogikirjoituksen kohdalla murrettu.

Sanojen täyteistä marraskuuta teille, kuomaseni!
Someikonit © JH / Koodikielellä.blogspot.fi. Sisällön tarjoaa Blogger.

Etsitkö jotain?

Instagram