Kaunis kehoni
torstai 30. marraskuuta 2017
Kriiseilen aika ajoin kehostani. Olen aina ollut kutakuinkin
normaalipainoinen ja minulle on tärkeää pitää itseni edes jossain kunnossa. Siitä
huolimatta on kausia, kun peilistä tuntuu näkyvän lähinnä maitovalas. Näin käy etenkin silloin, kun liikunta jää tyystin taka-alalle. Pienenpieni itseinhon poikanen alkaa
nakertaa kehokuvaa sitä mukaa, kun lihakset katoavat ja kunto laskee. Mikään
superurheilija en ole koskaan ollut, mutta viime vuosina minä-kuvaani on kuulunut myös säännöllinen liikunta, jonka soisin näkyvän kropassakin.
Kriisiä pukkasi taas tänä vuonna, kun ennen niin rakkaasta
brasilialaisesta jujutsusta laski motivaatio ja sitä mukaa treenikerrat.
Kesällä en tehnyt mitään, ja olo oli sen mukainen. Saanko minä olla näin
huonossa kunnossa? Syksyllä raja tuli lopulta vastaan, joten lähdin etsimään liikunnan iloa muualta. Päätin kokeilla huvikseni crossfittiä, ja yllätykseni treeni-into löytyikin rinnallevedoista ja kyykkymaksimeista (boksihyppyjen ja yleisliikkeiden hauskuudesta en ole vielä sentään vakuuttunut). Treeneissä on pääsääntöisesti tosi kivaa,
joskus suorastaan euforiaa, ja nekin kerrat, kun treeni on hirveää rääkkiä,
on olo kuitenkin jälkikäteen muikea.
Oli se sitten crossfittiä tai painia, olen hämmentynyt
siitä, mitä pari-kolme kunnon treenikertaa viikossa tekee omalle kehosuhteelle.
Tietysti on aina kiva huomata jotain kiinteytymistä ja lihasmassan kasvua,
mutta vähintään yhtä tärkeää on alkaa kunnioittaa kehoaan. Tosiaan, kehon pääasiallinen
funktio on liikuttaa meitä, ei olla silmänilona. Minulle tämä on ollut
tavattoman tärkeä ahaa-elämys erityisesti ikuisen jalkakompleksini kanssa.
Reittä ja ahteria kun löytyy, eikä kaikkein kiinteimmässä muodossa. Toisaalta
ne ovat vahvuuteni. Kyykyt ja maastavedot ovat ihan parasta, eikä
vahvoista jaloista ole haittaa painissakaan. Kun ajattelen, mihin kaikkeen
koipeni ja perberini pystyy, olen niistä oikeastaan ylpeä ja kiitollinen juuri
sellaisina kuin ne ovat. Kehoa on helpompi arvostaa, kun sitä kohtelee hyvin.
Kropan treenaaminen on kuitenkin aina haaste pääkopalle. Kehon muuttumista salonkikelpoisemmaksi on koukuttavaa seurata, mutta siinä piilee vaara noidankehään, jossa aina voi olla paremman näköinen. Haluan opetella olemaan tyytyväinen ulkomuotooni myös sellaisena kuin se on juuri nyt – ei vasta sitten, kun painoa tippuu pari kiloa tai käsivarret ovat vähän lihaksikkaammat. Kehotyytyväisyyden suhteen avain onneen taitaakin olla, että uhraisi vähän vähemmän ajatuksia omalle navalleen ja sitä ympäröivien vatsalihasten timmiysasteelle. Elämässä on sentään tärkeämpiäkin asioista.
Lähetä kommentti