Kirjoittamisen via dolorosa
maanantai 6. marraskuuta 2017
Kirjoitin viime viikolla paljon. Oli koulujuttua, lehtiartikkelia ja tämä blogi. Blogissahan ei mitään tekstiä viime viikolta näkynyt eikä kuulunut, mutta minä kyllä yritin. Yhtenä päivänä aloitin kolmesta eri aiheesta, mutta joka kerta löysin itseni hakkaamasta päätä seinään. Lopulta siirsin kaikki räpellykset suosiolla roskakoriin ja soin itselleni blogivapaan.
Olen aina nauttinut omien ajatusteni pukemisesta sanoiksi, oli se sitten keskustelussa tai kirjoittaen. Kouluaikoina harrastin paljon pöytälaatikkoon kirjoittamista, ja nykyäänkin hamstraan blogin lisäksi pieniä juttuja kirjoitettavaksi. Kaikesta harjoituksesta ja innosta huolimatta kirjoittaminen itsessään on minulle usein kuitenkin vaikeaa. Alkuperäinen ajatus voi olla vaikka kuinka hyvä ja selkeä, mutta koskaan ei tiedä, mitä lopputulokseksi saa. Näkökulma on saattanut vaihtua matkan varrella pariinkin kertaan ja sanojen muotoilu onnistuu yhtä vaivattomasti kuin suossa kahlaaminen. Ja sitten on niitä päiviä ja viikkoja, jolloin aloittaa uudestaan ja uudestaan, mutta mikään ajatus toimi sanoina.
Pahimmillaan kirjoitusahdistuksen kourissa tekisi mieli heittää läppäri seinään ja käpertyä nurkkaan itkemään. Tällainen olo oli viime viikonloppuna, kun raavin kasaan yhtä lupaamaani tekstiä. Viattomasta puolentoista sivun kirjoituksesta paisui kolmen päivän urakka, jonka aikana ajatukseni luiskahtelivat otteestani kuin kultakalat ja mietin vain, miksi kukaan edes lukisi tällaista soopaa. Sitten vihdoin lauantai-iltana klo 19.20 junamatkalla Helsinkiin sain tiedoston vihdoin sähköpostiin ja paisuin ylpeydestä kuin pullataikina.
Kirjoittaminen ei ole koskaan vain kirjoittamista, vaan ajatustensa ja tietonsa seulomista järkeväksi kokonaisuudeksi, asiayhteyksien näkemistä ja avaamista, sanojen pyörittämistä ja hitunen luovuutta. Juuri se haaste onkin varmaan aina koukuttanut – mitä vaikeampi prosessi ja kivisempi tie, sen palkitsevampi on lopputulos. Sisäinen perfektionistini on aivan tyytyväinen tähän menettelyyn. Rehellisyyden nimissä olisi kuitenkin kiva oppia kirjoittamaan välillä myös viilaamatta jokaista kappaletta. Harkitsenkin itseni haastamista täällä blogissa vapaampaan kirjoittamiseen. Ehkä uskallan tarttua haasteeseen, ehkä en, mutta ainakin jää on taas yhden blogikirjoituksen kohdalla murrettu.
Sanojen täyteistä marraskuuta teille, kuomaseni!
Olen aina nauttinut omien ajatusteni pukemisesta sanoiksi, oli se sitten keskustelussa tai kirjoittaen. Kouluaikoina harrastin paljon pöytälaatikkoon kirjoittamista, ja nykyäänkin hamstraan blogin lisäksi pieniä juttuja kirjoitettavaksi. Kaikesta harjoituksesta ja innosta huolimatta kirjoittaminen itsessään on minulle usein kuitenkin vaikeaa. Alkuperäinen ajatus voi olla vaikka kuinka hyvä ja selkeä, mutta koskaan ei tiedä, mitä lopputulokseksi saa. Näkökulma on saattanut vaihtua matkan varrella pariinkin kertaan ja sanojen muotoilu onnistuu yhtä vaivattomasti kuin suossa kahlaaminen. Ja sitten on niitä päiviä ja viikkoja, jolloin aloittaa uudestaan ja uudestaan, mutta mikään ajatus toimi sanoina.
Pahimmillaan kirjoitusahdistuksen kourissa tekisi mieli heittää läppäri seinään ja käpertyä nurkkaan itkemään. Tällainen olo oli viime viikonloppuna, kun raavin kasaan yhtä lupaamaani tekstiä. Viattomasta puolentoista sivun kirjoituksesta paisui kolmen päivän urakka, jonka aikana ajatukseni luiskahtelivat otteestani kuin kultakalat ja mietin vain, miksi kukaan edes lukisi tällaista soopaa. Sitten vihdoin lauantai-iltana klo 19.20 junamatkalla Helsinkiin sain tiedoston vihdoin sähköpostiin ja paisuin ylpeydestä kuin pullataikina.
Kirjoittaminen ei ole koskaan vain kirjoittamista, vaan ajatustensa ja tietonsa seulomista järkeväksi kokonaisuudeksi, asiayhteyksien näkemistä ja avaamista, sanojen pyörittämistä ja hitunen luovuutta. Juuri se haaste onkin varmaan aina koukuttanut – mitä vaikeampi prosessi ja kivisempi tie, sen palkitsevampi on lopputulos. Sisäinen perfektionistini on aivan tyytyväinen tähän menettelyyn. Rehellisyyden nimissä olisi kuitenkin kiva oppia kirjoittamaan välillä myös viilaamatta jokaista kappaletta. Harkitsenkin itseni haastamista täällä blogissa vapaampaan kirjoittamiseen. Ehkä uskallan tarttua haasteeseen, ehkä en, mutta ainakin jää on taas yhden blogikirjoituksen kohdalla murrettu.
Sanojen täyteistä marraskuuta teille, kuomaseni!
On ollut ilo lukea blogiasi, vaikka meillä on ikäeroa 30 vuotta! Ajatuksesi menevät niin hyvin yksiin omieni kanssa. Seurassasi on hyvä olla. Yksi asia minua tässä uudessa blogissa vain vaivaa: Joskus teksti muuttuu sellaiseksi ikäänkuin haaleaksi eikä sitä silloin voi lukea. Tekstiä ei voi silloin selata mihinkään. Onko kukaan muu valittanut tällaisista teknisistä ongelmista?
VastaaPoistaHeippa ja kiitos ihanasta kommentista! Onpa kiva kuulla että olemme samoilla taajuuksilla ikäerosta huolimatta. :)
PoistaKiitos myös vikailmoituksesta, muualta en ole vielä ongelmasta kuullut. Täytyykin selvittää, mistä on kyse. Muuttuvatko kaikki tekstit harmaaksi vai pelkästään postaukset, ja jähmettyykö tällöin koko sivunäkymä?
Kaikki tekstit muuttuvat harmaiksi ja koko sivu jähmettyy.
PoistaHm, merkillistä. D: Kiitos tiedosta!
Poista