Taito jättää kaikki viime tippaan

Taito jättää kaikki viime tippaan

torstai 23. marraskuuta 2017

Gradu. Tuttavien ahdistusta seuratessa mietin pitkään, miksi ihmeessä  siitä pitää tehdä niin iso numero. Sen kun tekee vaan, ja sillä selvä. Sitten aloitin oman Ison G:ni, ja huomasin, että vaikeinta onkin nimenomaan se tekeminen.

On ihmisiä, jotka saavat asioita valmiiksi ilman deadlineja, ja sitten on niitä, jotka pyörittelevät ennemmin vaikka peukaloita kuin aloittavat tekemisen ennen viime tippaa. Lienee itsestäänselvää, kumpaan kastiin minä kuulun – sekä timanttiset että ei-niin-timanttiset aikaansaannokseni syntyvät vain paineen alla. Gradu ei ole osoittanut tässä poikkeuksen merkkejä. Palautus on vasta toukokuussa, joten mikäs kiire tässä on? Tekemättömyys ahdistaa jo nyt, mutta keskittymiskyky ei riitä täysipäiväiseen panostukseen. Sen sijaan olen tosi hyvä keksimään oheistekemistä. Teinkin listan muutamista lemppareistani:

Muut kouluhommat. Kiva aloittaa sitten puhtaalta pöydältä, kun pienemmät sälät on hoidettu alta pois. (Jos niidenkään deadline ei koita akuutisti, en siis tee mitään.)

Liikunta. Kas, treenit kätevästi yhdeltätoista niin, ettei sitä ennen eikä sen jälkeen oikein ehdi tehdä mitään. Taidanpa mennä.

Facebook. Itsestäänselvä klassikko.

Kahvitauko. Niinikään itsestäänselvä klassikko.

Yllättävä tarve hoitaa rästit pois alta. Pitäisiköhän maksaa puhelinlasku / varata kampaaja / vastata kaverin viikko sitten lähettämään viestiin nyt, ennen kuin unohdan?

Blogi. Nyt tekeekin oikeastaan mieli kirjoittaa, pakkohan se inspiraatio on hyödyntää! (Terveisiä vaan kaikille täältä yliopiston kirjastosta.)

Venyvät lounastreffit. Pitäähän ihmisen syödä! Jos koko aika menee vertaistukeen graduahdistuksessa, lasketaan sekin gradun edistämiseksi, eikö?

Kun keskittymiskyky on tätä ameeban luokkaa, on aika usein ikävä niitä hetkiä, kun dedikset paukkuvat ja asiat on pakko hoitaa kerralla kuntoon. Olen nimittäin varsin tehokas ihminen, kun muuta vaihtoehtoa ei ole – vaikka sitä ei ehkä yllä mainitun jälkeen uskoisi. Näinä prokrastinoinnin hetkinä olisin kuitenkin mielelläni ihminen, joka osaisi keskittyä olennaiseen ilman tiukkia aikataulujakin. Ja jos kaikki nyt kuitenkin pitää aina jättää viime tippaan, onko liikaa pyydetty, että aloittaisi sen stressaamisenkin vasta viime tipan lähestyessä?