Omantunnontuskissa lentämistä
torstai 29. maaliskuuta 2018
Juuri kun pääsin manaamasta, kuinka ilmastojutuista ei tee mieli blogata, nostivat Salamatkustaja-blogin Satu ja Aamukahvilla-blogin Henriikka kissan pöydälle lentämisen synneistä. Noin hyvien keskustelunavausten jälkeen en malta olla liittymättä keskusteluun edes jälkijunassa. Jos aihe kiinnostaa, #kestäväreissu-hashtagilla myös muiden bloggaajien puheenvuoroja.
Lentämisen mammuttipäästöt eivät tule kenellekään yllätyksenä, mutta matkustaminen sen kuin yleistyy. Itse olen tästä malliesimerkki: pelkästään viime vuonna lensin Ranskaan, pariinkin otteeseen Saksaan ja – ehkä turhin lento ikinä – liitelin Hampurista käsin Amsterdamiin. Tänä vuonna olen sentään ymmärtänyt potea lentokilometreistäni huonoa omaatuntoa, ja aihetta onkin Thaimaan-reissun verran. Lentokilometrejä on kuitenkin vielä luvassa, ja uudet lennot Eurooppaan tuli varattua juuri pari päivää sitten.
Sitran päästölaskuri tiesi kertoa, että pelkkä meno-paluu Thaimaahan muodostaa meikäläisen vuosittaisista hiilidioksidipäästöistä kolmanneksen. Tieto lisää tuskaa, ja sisäinen ristiriita elämäntavastani on suuri. Ilmastonmuutos ahdistaa ja haluan kantaa osaltani korteni kekoon muuttamalla elämäntapaani vähäpäätöisemmäksi. Olen kasvissyöjä pääasiassa ilmastosyistä, elän joukkoliikenteen varassa ja pyrin pistämään tavaroita kiertämään uuden hankkimisen sijasta. Nämä ovat kaikki lähinnä tapamuutoksia, enkä koe luopuvani mistään. Mutta että jättäisi lentämisen?
Kansainvälisyys on tärkeä osa identiteettiäni, perhesiteitäni ja ystäväpiiriäni. Kanadassa vietetystä lukiovaihdosta lähtien olen rakastanut suomalaisia juuriani mutta myös uuteen maahan kiinnittymistä. Saksanopiskelijalle kielitaito ja kulttuurintuntemus ovat olennainen osa opintoja, ja saksankielisissä maissa oleskeluun kannustetaan vahvasti. Kaikkien Keski-Euroopassa vietettyjen reissujen jälkeen Saksasta onkin tullut eräänlainen kotimaapuoli, jonne ei mennä pelkästään ulkomaanlomalle vaan näkemään siskon perhettä ja kavereita. Mitä lomailuun taas tulee, rakastan valtavasti uusien paikkojen koluamista. Arjen monotonisuudesta ei pääse irti paremmin kuin haahuilemalla uudessa miljöössä, kun elämän vaikeimmat päätökset koskevat ruokapaikan valitsemista.
Toisaalta kyse ei ole pelkästään yksilöllisistä valinnoista, eikä tilanteeni ole mitenkään uniikki. Katselen asiaa tietysti omasta kuplastani käsin. Se koostuu pitkälti urbaaneista ympäristötietoisista ihmisistä, joille kasvisruoka tai autottomuus on täysin luonnollista, mutta jotka ovat samalla kasvaneet kansainvälisyyteen ja joille ulkomaanmatkat ovat yhtä normaalia kuin vierailut mummolassa. Ei ole helppoa muuttaa elämäntyylinsä ongelmakohtia, kun se tarkoittaa itsestäänselvyyksistä luopumista.
Väitän myös, ettei some ole ainakaan sammuttamassa nykyistä reissuhypeä. Ramppaisin toki lentokoneissa ilman Instagramiakin, mutta feedin täyttyessä kavereiden reissukuvista ja Konsta Punkan huikeista ammattiotoksista tulee nopeasti fiilis, että minäkin haluan kokea tuon. Minäkin tahdon nähdä Macchu Picchun, käydä Alpeilla vaeltamassa ja nähdä Kiinanmuurin. Eikä mikään ihme, kun joka maailmankolkan kuvauksellisimmat paikat vyöryvät puhelimeen kahvitauolla keskellä harmainta arkea. Ironista on, että oikeastaan olen aivan tyytyväinen kolutessani Eurooppaa. Silti jotenkin tuntuu, etten oikeastaan edes matkustele kauheasti, kun en käy kaukomailla, toisin kuin "kaikki muut".
Sitten on vielä ne reissut, joita eivät tuo mitään. Mieleeni muistuu erityisen kurja pitkä viikonloppu Wienissä, ja vaikka Thaimaan-matkalla oli kivaa, ei se olisi ollut henkilökohtainen valintani matkakohteeksi eikä tule sitä varmaan lähitulevaisuudessakaan olemaan. Voidaanko kertoa toisillemme avoimemmin myös niistä reissuista, jotka eivät ole tuoneet onnellisuutta?
Kulutustottumusten muuttaminen ympäristöystävällisempään vaatii joskus luopumista, ja minun suurin kipupisteeni on lentäminen. Sinällään yksittäisen ihmisen teot eivät paljoa vaakakupissa paina, mutta laajemmassa mittakaavassa sillä on merkitystä, minkälaisista asioista elämäntyylimme koostuu. Kansainvälisyys itsessään on avartava asia, ja maisemien vaihtaminen tuo perspektiiviä myös kotipuolen tarkasteluun. Siitä huolimatta alvariinsa lentely ei oikein käy päinsä.
Samaan hengenvetoon myönnän, ettei minun lentomatkustamiseni ole mihinkään loppumassa. Voin mielelläni lievittää pahimpia omantunnontuskia kompensoimalla lentopäästöjäni ja valitsemalla suoria lentoja halvimman hinnan perässä juoksemisen sijaan. Jätän myös ns. turhat reissut välistä ja pyrin lentämään harvemmin mutta pidemmille reissuille. Tiedän kuitenkin, että nämä ovat lähinnä kosmeettisia muutoksia. Kognitiivinen dissonanssini ei ole ilmeisesti tarpeeksi vahva oikeasti kestävään ratkaisuun eli lentämisen tuntuvaan vähentämiseen. Sellaiset epämiellyttävät päätökset on paljon mukavampi sälyttää tulevaisuuden minälle.
Lähetä kommentti